MV Loppu

 

MV LOPPU

Poliisiauto kääntyi pihaan sininen valo katolla vilkkuen. Se pysähtyi vanhan vaahteran alle ja siitä nousi ulos jäntevä virkapukuinen mies. Hän käveli pihalla seisovan joukon luokse.

- Todella ikävä tapaus, hän sanoi.

- Niin on, palopäällikkö vastasi ja otti kypärän päästään. Punainen paloauto seisoi mustaksi hiiltyneen ulkorakennuksen vierellä toimettoman näköisenä, palomiehet käärivät sen luona paloletkuja sisään. Pari pikkupoikaa maleksi katselemassa haalariasuisten miesten työtä.

- Outo palo, palomestari sanoi. – Ihan kuin salama olisi ensin iskenyt läheiseen kirkkoon ja sieltä ohjautunut tänne. Mutta sama salama kait haarautui ja iski kahteen paikkaan. Kirkko ei ilmiliekkiin syttynyt, mutta puinen Kristuskuva alttariseinältä tuhoutui.

- Mutta tässä kuoli ihmisiä.

- Niin kävi. Yksi oli minun tyttäreni, palopäällikkö itki.

- Kerrotko kaiken, vai jaksatko kertoa?

- Nämä leikkivät kuudestaan kahtatoista kapulaa. Nämä vesselit tässä ovat myös minun poikiani ja säästyivät. Toinen oli hakijana ja toinen kiviaidan takana piilossa.

- Niillä oli sellainen piilo, ettei kukaan tiennyt, missä ne oli, yhtäkkiä vaan joku niistä ilmestyi jostain pelastamaan.

- Tauno löysi minut ja sitten haettiin yhdessä niitä toisia. Mutta ei me löydetty.

- Sitten tuli ukonilma, se tuli niin äkkiä ettei me huomattu ennen kun se oli päällä.

- Salama löi kumman vinosti ulkorakennukseen, Akseli sanoi. – Luultavasti peltikuoriseen savupiippuun.

- Heti paikalla oli tulta niin joka paikassa, ettei sisälle ollut menemistä. Huudettiin kovasti niille että tulkaa pois kun talo palaa. Mutta eivät ne tulleet.

Akseli vei poliisit katsomaan paikkaa. Vääntyilleet kattopellit oli väännetty syrjään, palaneet parrut nosteltu sivuun, ja märän noen ja tuhkan seassa näkyivät neljät luut.

Poliisi haki mustan jätesäkin ja keräsi luut talteen. - Vien kaupunkiin, katsokoot tutkijat näitä.

- Vie pois, parempi, etteivät muut näe. Minä piru olen kovempaa sorttia.

- Missä muut ovat, vanhemmat ja sukulaiset?

- Ovat sisällä, lääkäri on paikalla.

Lääkäri tuli ovesta, käveli poliisin luo.

- Terve mieheen, hirveältä tuntuu.

- Entä vanhemmat?

- Työnsin täyteen rauhoittavia, itkevät silti kaikki. Pappi ja kanttori ovat paikalla, älä sinä mene sinne.

- Parempi niin.

- Ei tässä muu auta kuin aika, jos sekään, lääkäri sanoi ja kääntyi lähteäkseen.

- Lähden tästä minäkin, poliisi sanoi. – Tulen myöhemmin keskustelemaan vanhempien kanssa, sano Akseli sellaiset terveiset.

- Minä sanon.

Lääkäri ja poliisi lähtivät ajamaan peräkkäin portista maantielle. Rautapalloiset portinpylväät vilahtivat heidän ohitseen, tien hiekka ratisi autojen pohjiin. Aurinko loisti kirkkaana metsän yli. Poliisi jättäytyi jälkeen lääkäristä ja pysäytti autonsa osittain kärähtäneen kirkon parkkipaikalle. Hän nousi ovesta ulos, avasi takaluukun, otti säkin ja käsineet ja kaivoi esille isohkon metallihyrrän, jonka oli löytänyt luitten keskeltä. Hän istahti hautausmaan aidalle, laski hyrrän tasaiselle kivelle ja mietteissään pyöräytti mustuneen rattaan vinhaan liikkeeseen.

LOPPU

MV 38

 

MV 38

Matti makasi vatsallaan seinänvierustalla ja tarkkaili pihaa lautojen raosta. Istuin Marjan kanssa keskemmällä. Marja otti minua kädestä kiinni, piti tiukasti, kysyi joskus viime vuosistani jotain, myönteli, ihmetteli. Kesken puheita suutelin häntä suulle, ja hän vastasi.

Tulen ratina kuului jo mahtavana korviimme, ja savun haju tunkeutui sisälle piiloon. Matti selosti, mitä kulloinkin näki.

- Seisovat tyytyväisen näköisinä, Akseli ja vapaapalokunta, muut ovat kai edelleen eri puolia vahtimassa. Mutta nyt näkyy saapuvan lääkäri pihaan, kävelee pikavauhtia miesten luo, suorastaan juoksee, ja huutaa tullessaan.

- Matti ja Lasse ovat sisällä, ja luultavasti Marjakin. Marja ei ollut seurantalolla, kun tulin sinne.

- Mistä hitosta sinä siihen ilmestyit, minä luulin sinun lähteneen kylästä.

- Kunhan valehtelin, minä teidän edeltänne metsään juoksin. Mutta usko nyt, pojat ovat tuossa rakennuksessa, ja Marja myös.

- Ei Marja voi siellä olla, pappi kävi katsomassa ja tyttö istui Kallen huoneen oven edessä suremassa.

- Pappi valehtelee, ja tuolta pappi tulee, kysy siltä itseltään.

Pappi juoksi vauhdilla nähdessään rakennuksen palavan.

- Sammuttakaa tuli heti, hän huusi. - Siellä on kolme ihmistä sisällä.

- Perkele sinun kanssasi, sanoit, että Marja oli juhlapaikalla, Akseli kirosi.

- En minä uskonut, että olet niin tyhmä että sytytät ulkorakennuksen tuleen, kun siellä on ihmisiä sisällä.

- Miksi valehtelit, ja oletko varma, että Marja on tuolla sisällä?

- Varma ja varma, itse minä hänet sinne päästin, silloin kun lähetin Jaakon ja Taunon ryypylle. Samalla lupasin Marjalle, että kerron hänen olevan seurantalolla, tapahtuu mitä tapahtuu.

Akseli huusi kaikki koolle: Poliisi, lääkäri, kanttori, Jaakko, Tauno, tänne nopeasti! Heti sammuttamaan tulta. Marja, huuda, missä olet, me tulemme sinut pelastamaan.

Marja kumartui minun puoleeni. - Kerran vielä, kiireesti, hän sanoi ja kohotti hameen kaulaansa, laski pikkuhousut, heitti ne nilkkaliikkeellä Matin selälle ja nauraa kihersi. Laskin housuni ja kampesin Marjan päälle.

Pihalla järjestettiin sammutusketju aitoon VPK-laiseen henkeen. Mustat miehet seisoivat sopivin välimatkoin, muut liittyivät letkaan ja Akseli seisoi lähinnä liekkejä. Ainoa kaivolta löytynyt ämpäri kulki mieheltä miehelle ja Akseli heitti veden tuleen. Akselilla oli hätä, vaikka Jaakkokin ymmärsi yrityksen olevan turhan.

- Annetaan isä niitten palaa, Marjakin ärsytti joskus, tai aina, oli olevinaan parempi kuin Tauno ja minä.

- Olikin pirulauta, Akseli tuohtui. Eikä sammutustyötä suinkaan lopetettu vaan tahtia tiivistettiin.

Marja voihki hiljalleen allani, nosti polvensa ja kietoi nilkkansa niskaani. En pitänyt asennosta, - Laske jalat, niin on tiukempi, sanoin.

Marja laski ja pääsimme kunnialla loppuun.

Ulkona Akselilta katosi toivo. - Pojat, menkää Marja hakemaan, hän komensi ja osoitti ovea, jonka kohdalla oli enää laajeneva tulipyörre.

- Tuonneko? Tauno kysyi ja ojensi kättään tulta kohden.

- Sinne tietenkin, ryntäätte sisälle, eiköhän siellä ole rauhallinen paikka keskellä, kuin pyörremyrskyn silmä. Siinä Marja seisoo ja odottaa pelastajaa. No niin, hop hop.

Eivät pojat lähteneet.

- Mene perse itse äläkä meitä usuta, me pärjätään täällä ulkona ihan kivasti, eikä me edes tykätty siitä tytöstä. Akseli suuttui, otti vääntyneen ämpärin maasta ja alkoi sillä hutkia poikia. – Painukaa sisälle heti, tai isken kallonne halki.

- Minä menen, kuului ääni Akselin takaa.

Olimme seuranneet riitaa niin tiiviisti, ettemme olleet huomanneet tulijaa. Akseli pudotti ämpärin ja tuijotti miestä suu auki, veljekset kääntyivät ja luikkivat pakoon.

Mies käveli rauhallisesti paketti kainalossaan, kenenkään estämättä, liekkiovelle ja siitä sisään.

- Kalle tuli, sanoin.

- Kiva juttu, Marja sanoi.

Kurkistin taas pihalle. Tilanne oli jähmettynyt. Akseli seisoi patsaana palokuntansa edessä, poliisi, kanttori, pappi, lääkäri ja uloimpana pojat. Kukaan ei puhunut, mutta koko lauma kääntyi riippuvin käsivarsin ja pehmein polvin palavaa rakennusta kohti. Käännyin sisään päin istumaan.

Väliseinä otti tulen. Ensimmäinen lauta paloi piankin puhki. Leiskuva puna työntyi koppiin meteli seuranaan. Samalla aukeni ovi, ja Kalle astui sisään. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat tulessa, samaten paketin päällyspaperi. Hän istahti meidän seuraamme, hymyili meille huulettomaksi palaneella suullaan, päästi tuhoutuneesta kurkustaan tunnistamattoman iloisen äänen, työnsi luiksi sulaneet sormensa liekehtivään laatikkoon ja repäisi kääreen auki.

Lähdimme kotiin.

 

MV 37

 

MV 37

Saunan vintin sahajauhoilla käveltiin. Matti katsoi minuun, minä Mattiin, siinä niukassa valossa, jonka nuotiot herkistyneisiin silmiimme muutamasta laudanraosta heittivät. Salaovelle koputettiin, hiljaa, tutusti.

- Marja täällä, avatkaa.

Avasin oven ja Marja tuli sisälle. - Onko Jeesus valmis? Hän kysyi ensimmäiseksi.

- Valmis on, ja suunnattu, sanoin. – Mutta missä paketti?

- Akseli pisti lukkojen taakse, samaan huoneeseen Kallen kanssa. Avain on Akselin taskussa.

- Näitkö lääkärin?

- Tuli talolle juuri kun lähdin, selosti, mitä täällä on tapahtunut. Tulin tänne katsomaan tilannetta.

- Miten pääsit saartorenkaan läpi? Matti kysyi.

- Huusin kiviaidan takaa takaa papille, se tuli vaivihkaa lähelle seisomaan. Sanoin sille, että minun on pakko päästä tänne sisälle, se varoitteli moneen kertaan, että Akseli sytyttää koko huushollin tuleen. Minä siihen, että saa sytyttää, mutta minun on kerta kaikkiaan päästävä paikalle. Selitin, että pian asiat selviävät. Lopulta pappi antoi periksi ja menimme talon taakse, pappi näkyvissä, minä piilossa, ja pappi sanoi pojille, että nämä voivat käydä pontikalla talon edessä, hän valvoisi ettei kukaan poistu rakennuksesta. No pojat lähtivät tietysti molemmat, ja niin minä liiterin takaovesta livahdin sisään, ja nyt olen tässä.

Akselilla oli ulkoa taas meille asiaa: - Viimeinen huomautus! Jollet juuri saavi pihalle, pistämme paikan tuleen. Kuolet sinne torakan lailla, kiemurtelet tuskissasi, hiukset syttyvät ja syöksevät rikinkatkunsa kärsivään nenääsi. Palat pikku hiljaa poroksi, ihrasi sulavat kiehuvaksi rasvaksi, luusi haprastuvat ja katkeilevat, suusi aukeaa viimeiseen huutoon, joka lakkaa voihkeeseen ja valitukseen. Ajattele tätä, ajattele kuolemaasi, voisit hyvin elää vielä viisikymmentä vuotta, kunhan kävelet ulos sieltä.

Kanttori keskeytti Akselin: Minä luulen, että molemmat ovat tuolla.

- Miten mahdollista, me juoksimme ainakin toisen perässä.

- Juoksimme ohi, se palasi tänne ja liittyi kaverinsa seuraan.

Akseli oli hetken hiljaa. Makasin seinänvierellä, mihin sekä näin että kuulin, mitä pihalla tapahtui.

- Voit olla oikeassa, Akseli sanoi. -

sitä parempi, pääsemme eroon kummastakin.

- Ei siellä ole kumpaakaan, luulette vain, pappi väitti.

- Ovat tai eivät, rakennus poltetaan.

- Entä jos Marjakin on siellä, kysyi pappi.

- Mistä Marja olisi paikalle päässyt? Joka puolella on vartio.

- Mutta jos silti?

Akseli mietti taas. – Kuka muuten vahtii takapuolta?

- Pappi, Jaakko sanoi.

- Pappi käski meidät tänne ja jäi itse valvomaan.

- No kuka perkele tuossa seisoo? Akseli kysyi.

- Ka pappihan siinä, pojat totesivat.- Miksen olisi? Onhan kanttorikin tuossa, kaikki olemme, ei millään puolella valvo kukaan, pappi puolustautui.

- Ja helvetti, ovat tietysti retkut livistäneet, jos kerran yhdessä tuolla olivat. Häipyivät minne lie, ovat jo häätalolla pahojaan tekemässä, ei tuota rakennusta kannata enää polttaa.

Matti nousi ripeästi, avasi salaoven ja ryömi saunan välikaton yli aitan aukolle. Hän otti kakkosnelosen pätkän, tasapainotteli aitan parruja pitkin liiterin puolelle ja sinkosi kaikin voimin puun liiterin poikki tyttöjen huussin väliseinään. Heti ilmoitettuaan näin paikallaolomme hän palasi syöksyllä takaisin, ja suljin oven hänen jäljessään.

Könysimme seinänvierustalle katsomaan heiton vaikutusta. Pihalla Akseli oli jo lähettänyt miesjoukon uudelleen talon ympärille, nuotioihin lisättiin puita, joku könysi liiterissä ja vain pojat seisoivat Akselin kanssa pihanuotiolla.

- Nyt varmistamme vielä viimeisen kerran, Akseli sanoi. - Menette juoksujalkaa seurantalolle ja käskette Marjan tänne.

- Ei me, Jaakko kielsi. - Lähetä pappi, parempi niin, me tahdotaan olla täällä missä tapahtuu.

- Pelkäätte pimeää metsää?

- Saattaa olla niinkin, Tauno myönsi.

- No selvä, menkää takanuotiolle ja pysykää siellä vartiossa, ja käskekää pappi tänne.

Pappi saapui hetken kuluttua, sai ohjeet ja poistui.

- Pappi sai minultakin ohjeet, Marja kertoi. - Hän sanoo missä tilanteessa tahansa, että minä olen seurantalolla enkä poistu Kallen ruumiin luota minnekään.

Hyvä juttu, Matti kehui.

Seurasi yli puolen tunnin odotus, sitten pappi ilmestyi pihapiirin laitaan.

- Oliko Marja? Akseli huusi jo kaukaa.

- Siellä istui Kallen huoneen oven edessä ja poltti kynttilää. Ei suostunut tänne tulemaan.

- Mene uudelleen, tuo vaikka väkisin. Ei siellä ole turvallista yksin olla.

- Hyvä on, menen minä, luopui pappi ja poistui pimeyteen nuotiopiirin ulkopuolelle.

Kymmenen minuutin kuluttua Akseli huusi taas: Nyt se tapahtuu. Pappi on poissa, ainoa, joka taisi vähän sääliä teitä. Nyt ei mies hyöri kintuissa, joten voimme tehdä sen, mikä on tarpeen. Pojat kuuletteko, kerätkää tuohia ovenpieneen ja sytyttäkää, minä hoidan tämän puolen.

Molemmilta ovilta alkoi kuulua tuohienkeräilyn rahinaa, eikä aikaakaan, niin iloiset ritinät kertoivat meille kolossamme, että ulkorakennus oli vihdoinkin sytytetty tuleen.

MV 36

 

MV 36

Tulet paloivat tasaisina molemmin puolin ulkorakennusta. Istuimme kahdestaan kolossamme penkillä, odotimme ja kuuntelimme miesten huutoja, jotka kantautuivat silloin tällöin meille asti. Vessat oli tutkittu ja etsintä oli edennyt liiteriin asti. Kävin kurkistamassa aitan ylisiltä, Jaakko oli löytänyt lapion ja kaiveli sillä liiterin tikkujen ja kuorenpalasten peittämää lattiaa, veljen touhutessa vierellä.

- Kaiva tuosta, tuohon minä menisin piiloon, Tauno viittoili.

- Kaiva itse, tässä on lapio.

- Minäpä teen toista työtä.

- Ja mitä, saanen kysyä.

- Isä käski, pitää tikulla tökkiä seinänvieriä, josko jostain menee tunneli.

- Tunneli ja tunneli, ja minne se tunneli menee?

- Mistä minä tiedän, mutta hommat hoitoon, kaiva sinä niin minä tökin.

Akseli astui aittaan, minun alapuolelleni ja avasi aitan nurkassa seisovan kaapin oven.

- Eivät ole kaapissa, hän sanoi, ja alkoi koputella lattialankkuja, Jokainen kolahti oudosti, tietenkin, olihan alla tyhjä tila.

- Pojat tänne! Akseli huusi, ja minä siirryin yleisessä kolinassa saunan ylisille.

- Niin isä?

- Hakatkaa tuosta pari lautaa poikki ja kurkistakaa alle.

- Paremmin sinne pääsee liiterin puolelta, Jaakko selitti. – Pienenä niillä oli sielläkin piilo, tänään ne kertoi minulle.

- Jumalauta, ja nyt te vasta sanotte sen, saakelin kusipäät.

- Ei muistettu, ei sitten millään.

- No, Tauno liiteriin ja Jaakko, hakkaa sinä lapiolla täältä lautojen väliin ja koeta kammeta pari lautaa ylös.

Jaakko nosti lapion ja iski, kerran ja toisenkin, kolmannella kuului huuto:

- Piruako sinä minua hakkaat?

- Onko siellä ketään? Akseli kysyi.

- Olen minä, ilmoitti Tauno.

- Hölmö, onko muita?- Hetkinen, taskulamppu reistaa. No nyt palaa hyvin. Ei näy ketään, ei yhtään mitään, mitä minä nyt teen?

- Tule pois sieltä mutta tarkista, ettei ole tuoreita jälkiä. Hetki hiljaista. Sitten: Ei ole muuta tuoretta kuin ryömimisjäljet.

- Omat tietysti, Jaakko keksi.

- Omat ovat, Tauno tunnusti.

- Siis tule tänne, jatketaan, Akseli komensi.

Palasin piiloon. Aitan ovi kolahti, kaikki kolme seisoivat nyt aitan lattialla ja antoivat valokeilojensa kiertää. Akselin valokeila osui saunan vintin aukkoon.

- Kiivetkää pojat tuonne ja tutkikaa joka paikka. Koputelkaa, repikää, olkaa huolellisia. Pusi kii.

Pojat kiipesivät. Kuuntelimme heidän saapumistaan. Pojat tasapainottelivat aitan yläparruilla, siirtyivät aukolle ja könysivät saunan laipion päälle.

- Käy Jaakko kurkistamassa saunan savupiipun taakse, Akseli huusi alhaalta.

Jaakko kävi, mutta tuskin hän oli päässyt savupiipun taakse, kun hän karjahti kauhusta ja ryntäsi Taunon luokse ja kiroili.

- Joka perkeleen paikkaan sitä pitää mennä, siellä on helvetin isoja hämähäkkejä. Naama on verkon peitossa, katso Tauno äkkiä, onko elukoita hiuksissa, onko, sano heti.

Tauno valaisi Jaakkoa joka puolelta. - Ei näy… ai, vaan on tuossa yksi. On muuten iso, älä tule tänne, se hyppää minun kimppuun.

- Ota se poois! Heti, kuuletko, ota se pois!

- Mitä te riehutte? Akseli kysyi. – Mattiko teidän kimpussa on?

- Täällä on hirveästi kämmenen kokoisia hämähäkkejä, Jaakko valitti-

- Muuten tyhjä paikka, me tullaan pois ja heti, Tauno jatkoi.

- Ota se elukka minusta, Jaakko vaati.

- Ei sitä enää näy, kait se kömpi kauluksesta sisään.

Pojat kolisivat kiireellä alas vintiltä, ryntäsivät aitasta nuotion luokse ja katsellessamme seinänraoista näimme heidän riisuutuvat ja pudistelevan vaatteitaan punaisen tulen valossa.

Sama tulen hehku värjäsi varovaisen viivan piilomme oven harmaantuneeseen lautaan, ja sitä viivaa pitkin ryömi veljeksiä pelästynyt peto, vajaan sentin mittainen keltaisenkalvakka hämikki.

MV 35

 

MV 35

Kuin kesäteatterin lavalla: Lääkäri poistui vasemmalle, miesjoukko saapui oikealta. Akseli tuli ensimmäisenä ja piti ääntä: Niitä oli vain yksi, toinen on täällä. Piiritetään rakennus ja etsitään hökkeli läpikotaisin, niin tarkkaan, ettei siellä kukaan voi olla piilossa.

- Ei löydetty pienenäkään, Jaakko samoi.

- Ei olla enää pieniä, Tauno arveli. – Kiskotaan hajalle kokorötiskö.

Vähitellen koko lauma valui valoineen metsästä pihalle. Peräännyin liiterin sisäseinälle, kiipesin aukkoon ja jatkoin, kunnes olin kopin ovella. Koputin. Matti laski minut sisälle pimeään,

- Tulivat kaikki, olettavat kuulemma, että toinen meistä karkasi ja toinen on piilossa tässä rakennuksessa, selitin.

Akselin huuto kuului ulkoa: Tiedän, että olet siellä, tuli heti ulos niin selviät vähemmällä, saat jopa rehellisen ja puolueettoman oikeudenkäynnin kaupungissa. Vielä lupaamme että säilytät henkesi, mutta tarjous on voimassa vain viisi minuuttia, joten ala tulla.

Pihalta alkoi näkyä tulenloimua. Kumarruin kurkistamaan, miehet olivat tehneet keskelle pihaa nuotion. Myös toiselta puolen alkoi näkyä valoa, siellä Jaakko ja Tauno näkyivät pitävän nuotiota. Hämärässä erotin päätysivulta poliisin hahmon kyttäämässä, ja kaikesta päätellen toisessa päädyssä valvoi kanttori, ettei kukaan poistunut ulkorakennuksesta. Meidät oli piiritetty.

- Viisi minuuttia on kulunut, Akseli huusi. – Nyt kun tulet, ei tästä kehity suurta tragediaa, no niin, tule nyt, täällä on pontikkaa. Saat kävellä omin jaloin edeltä, me hommaamme kunnon poliisin kaupungista, minulla on siellä tuttu konstaapeli, takaan, että on rehellinen. Ei ole koskaan tuominnut syytöntä miestä, eikä naistakaan, vaikka kerran oli kyllä lähellä, Se oli silloin kun meidän Matilda kävi kaupungissa myymässä omenoita, muistatko? Muistatko meidän talon, se oli valkoinen ja siinä oli kaksi kerrosta. Yläkertaan meni raput, joissa oli mutka keskellä, ylhäällä oli eteinen ja kaksi huonetta, ja alhaalla samoin, ja keittiö. Sitten oli se puutarha, siinä omenapuita ja luumupuu, ja paljon viinimarjapensaita ja yksi karviainen, jossa oli valkoisia marjoja, muistatko? Marja istui syksyllä aina pensaan alla ja söi, te kaikki kylän pojat tulitta pihalle ja kiertelitte ympäriinsä, odotitte, että Marja pyysi teitä vierelleen ja me Matildan kanssa seisoimme ikkunassa ja rinnassa meillä oli lämmin olo. Marjapensaitten takana oli pelto, ja siinä kasvoivat porkkanat ja perunat, sipulit, tillit ja persiljat. Joinain kesinä Matilda pisti pariin penkkiin paljon kompostia ja sitten istutti kurkkua ja tomaattia. Aurinko paistoi ja joskus satoi ja kasvit kasvoivat ja syksyllä sato korjattiin talteen ja vietiin kellariin. Muistatko meidän kellarin, talon alla, sinne päästiin ulko-oven viereltä askelmia pitkin, samanlainen kellari kuin kaikilla muillakin, muistatko?

Mutta siitä Matildan kaupunkimatkasta minun piti vielä kertoa, tämä tapahtui kauan sitten, ei meillä vielä ollut lapsia ollenkaan. Matilda meni kaupunkiin linja-autolla omeniensa kanssa ja levitti ne myyntipöydälle. Kävi kauppaa puolille päivin ja sai melkein kaiken myytyä, ja sitten saapui paikalle komea herra, turkiskaulainen vaikka oli kesä, se lirkutteli Matildalle, nipisti poskea, osti pari omenaa ja kysyi Matildaa illalla hotelliin huoneeseen kuusi. Siihen Matilda tietysti sanoi, että hän lähtee kohta kotiin kun on saanut omenansa myytyä, eikä kerkeä mihinkään hotellihuoneeseen saapua, ja mitä lienee on herralla mielessä? Herra vilautti suurta seteliä ja kertoi, että tällaista oli mielessä, kunhan arvon neiti tulisi tämän illalla peiton alta hakemaan. Matilda selitti rouva olevansa, olimmehan me jo kohta vuoden olleet naimisissa. Ei se mitään, sanoi siihen turkisherra, ei hän vaimoksi rouvaa halaja, on hänellä sellainen kotona, muutamaksi tunniksi vain, tällä rahalla.

Matilda tuli kotiin ja sanoi minulle jonkun koulututun tavanneensa, tämän luokse sanoi illalla menevänsä, ja lähti myös. Vilkutin rappusilta perään enkä usko, etteikö Matilda olisi tiennyt, minne oli menossa. Mutta seteli veti, niin se on.

Seuraavana aamuna tuli poliisi sanomaan, että Matilda oli putkassa eikä hevin pois pääsekään. Päissäänkö se sinne joutui, minä ihmettelin, mutta poliisi heti lohdutti, ettei ollut päissään vaan irtolainen ja varas. Minä läksin sen poliisin kera kaupunkiin, poliisilaitoksella istuin Matildaa vastapäätä ja se ryöppysi itki ja huusi, että valehtelevat ja panettelevat, ei ollut hän huorannut eikä varastanut , hieno herra syytti suurien summien viemisestä mutta ei hän ollut vienyt mitään. Minä aikani kuuntelin ja läksin siitä pois virkahuoneen kautta, jossa joku nimismies tai sellainen selitti, että Matilda oli ottanut illalla herralta panopalkan lisäksi vielä loputkin setelit ja yrittänyt paeta, mutta herra oli ottanut kiinni ja rahat oli naispoliisi löytänyt alushousuista , no loppujen lopuksi ei herra syytettä nostanut kun sai rahat takaisin ja minä sille, että jos ei riidellä, ei herran vaimokaan saa asiasta vihiä, niin vein Matildan kotiin ja olin sille äkäinen. Siitä herrapanosta sai Marja alkunsa, ei minulla mitään osaa ole sen tekemiseen. Ihan itse kyllä panin alulle Jaakon ja Taunon, salassa toiselle naiselle, tomeria miehiä ovatkin, isäänsä tulleet, keplottelin ne meille ottolapsiksi. Niin että alapa kömpiä pihalle, muutoin tulemme hakemaan, rikomme joka paikan ja panemme koko höskän tuleen, tikut on jo kourassa valmiina.

- Mitä luulet, löytävätkö ne meidät täältä, utelin Matilta.

- Eivät löydä, on tämä sen verran suuri rakennus, etteivät ehdi joka paikkaa rikkomaan.

- Tulevat ensin tänne, sattumalta.

- Aloittavat vessoista, saatpa nähdä.

Ja niin he aloittivat, kuulimme silmitöntä koputtelua, ovien aukomista ja sulkemista, irtoavien lautojen narinaa ja lopulta Taunon epätoivoiseen ääneen: Auttakaa, olen polvia myöten paskassa.

Katsoimme toisiamme pimeässä ja nauroimme, nauroimme pitkään ja jäimme odottamaan omaa lähtömerkkiämme, tulitikun raapaisua ja tulen ratinaa.

MV 34

 

MV 34

Istuimme pakopaikassamme. Lamppujemme valokeilat kulkivat pitkin kopin karkearakenteisia seiniä, valaisivat ohimennen meidän helpotuksemme, meidän hymymme. Olimme hiljaa, sammutimme valot. Odotimme.

- Missä he viipyvät, Akseli ja pojat, vapaapalokunta, poliisi, pappi ja kanttori? Matti ihmetteli.

- Pappi on meidän puolellamme, sanoin, ja selvitin, mitä kirkkomatkallani oli tapahtunut. Kerroin myös, että olin saanut aseen Jeesuksen käteen, siltä osin juttu oli järjestyksessä.

- Toivottavasti sakki ei saa lääkäriä kiinni ja tapa häntä vahingossa, sanoin.

- Ei saa. Lääkäri on juonikas mies.

Menin alas tarkistamaan tilannetta. Liiterin ovella käsi laskeutui olalleni. Miltei huusin, lääkäri oli yllättänyt minut täysin.

- Miksi teit noin, olisin voinut kirkaista ja pian takaa-ajajat olisivat paikalla.

- Sori vaan, en mahtanut itselleni mitään, tulit niin sopivasti nenäni eteen.

- Miten pakomatka sujui?

- Hyvin, juoksin sata metriä, menin kahden kiven väliin ja kiskoin sammalia verhoksi. Makasin hiljaa ja kuuntelin, kuinka miehet painuivat ohi, katosivat toisilleen huudellen jonnekin suolle päin.

- Leikimme pienenä paljon suolla, nyt luulevat, että meillä on piilo sielläkin. Pian tulevat takaisin.

- Niin tulevat, ainakin täällä luulevat teillä piilon olevan. Haluatko edelleen pitää piilonne minulta salassa?

- Itsesi parhaaksi, kyllä.

- Itsesi parhaaksi. Karmeimpia syitä maailmassa.

- Mutta kerrankin totta, usko tai älä usko. Mene seurantalolle takaisin, sano Marjalle terveisiä.

- No minä menen. Pidä huoli itsestäsi. Ja Matti itsestään.

- Samoin. Jutellaan enemmän kun taas tavataan.

Hän lähti pitäen valokeilaa pienellään. Oikeastaan mieheen olisi ollut hyvä tutustua paremmin. Seurasin katseellani hänen kulkuaan, kohotin kättäni hänelle ja kiitin avusta, vaikka ei hän sitä voinut nähdä. Lämmin ajatukseni saattoi häntä synkkään metsään niin kauan kuin valoa näkyi, ja kauemminkin,

MV 33

 

MV 33

Säännöllisin väliajoin näytin valoa eteenpäin, kävelin keskellä tietä ja pidin tarkasti silmällä kulkusuuntaa. Mutta minut yllätti takaa tulija. Kaviot kopsivat, aisakellot kilisivät, pyörät naukuivat kivillä ja hevonen hirnahti. Säpsähdin, mutta pysyin tiellä, käännyin katsomaan ja näin hevosen, sen perässä eteenpäin suunnatun öljylyhdyn ja mustat kärryt. Piankin erotin kärryissä miehen, jolla oli musta sadekaapu yllään, lierihattu päässä ja ruoska kädessä. Hän poltti sikaria ja ryyppäsi viinaa etikettipullosta.

- Ptruu, hän sanoi kohdallani, ja hevonen pysähtyi kärryineen.

- Päivää! Kuka sinä olet, sanoin.

- Päivää kulkijalle, mies vastasi, - Olen lääkäri. Mitä sinä yksin siinä pimeällä tiellä seisoskelet?

- Olen menossa tuonne eteenpäin, häätalolle, vastasin.

- Sinne minäkin, vaikka ankarasti myöhässä, kun piti olla virantoimituksessa. Ajattelin että täällä juhlivat kunnolla ja vielä ovat hereillä, joten voin riemuun liittyä. Hyppää kyytiin niin kuljemme kahdestaan.

Nousin rattaille ja mietin, voiko lääkäriin luottaa.

- Minunn henkeni taitaa olla hääpaikalla uhattuna, sanoin sitten varovaisesti.

- Siihen minulla on sanani sanottavana, lääkäri tuumi. – Valan olen vannonut, että jokaisen henkeä pidän kalliina ja pyhänä. Vaan selitä tarkemmin.

Kerroin tulostani, häistä, Kallesta, Mirjasta ja Matista, Matin karkaamisesta, omasta paostani ja Akselista ja muusta väestä. Kuultuaan kaiken hänellä oli vain yksi kysymys esitettävänä:

- Miten lie syyllisyyden laita, onko Matti murhamies, tai sinä?

- Ei ole Matti, enkä ole minä, suuremmat voimat ovat liikkeellä, selitin, mutta näin, ettei lääkäri ottanut uskoakseen.

- Mitä mieltä Marja on, kysyi lääkäri.

- Menemme häätalolle, pysäytät syrjään varjoihin, käyt keskustelemassa Marjan kanssa ja päätät sitten, mitä uskot, ehdotin, ja tämä tuntui hänestä hyvältä ajatukselta,

Pyysin häntä seisauttamaan hetken paikassa, jossa olin kaatunut, ja kävin nostamassa polkupyörän kärryille. Tiedä häntä, vaikka vielä tarvitsisin kulkuneuvoa. Samalla katsoin kylälle, ja koska valoja ei näkynyt missään, pyysin lääkäriä jatkamaan matkaa. Olin joka tapauksessa koko ajan valmis hyppäämään maahan ja karkaamaan pensaikkoon. Tasaisella lääkäri usutti hevosen raviin. Tulimme tienristille ja käännyimme ylämäkeen, ravi vaihtui kävelyyn eikä kestänyt kauan, niin seurantalon ulkovalo vilahti näkyviin. Lääkäri hiljensi kulun, sammutti kärryvalon ja nappasi aisakellon taskuunsa. Hevonen ymmärsi tilanteen, ei hirnunut, ei kopsutellut kavioitaan. Lääkäri seisautti lähelle taloa, nousi kärryiltä, sitoi hevoshihnan sireenipuskaan ja käski minua odottamaan.

- Juttelen Marjan kanssa.

- Minullakin olisi hänelle asiaa, pyydä tulemaan salaa minua katsomaan, pyysin.

- No, jos Marjalla ei ole mitään sitä vastaan, pyydän häntä tuomaan hevoselle vettä.

Kun lääkäri oli mennyt, nostin pyörän tielle, käänsin sen lähtövalmiiksi ja aloin odottaa. Kymmenen minuutin kuluttua Marja tuli ämpärin kanssa ulos, laskeutui portaat, käveli hevosen luokse.

- Kaikki hyvin, kysyin.

- Luulisin, Marja arveli, laski sangon hevosen eteen ja tuli halaamaan minua.

- Entä Kalle, utelin.

- Ennallaan. Löysitkö Matin?

- Löysin, oli päässyt liiteripiiloon. Pitäisi saada lahjapaketti sinne, ja sinut tietenkin.

- Minä tulen omin päin, ole huoleti.

- Tuotko paketin, vai annatko minulle?

- Akseli vartioi pakettia eikä anna minun viedä sitä minnekään.

- Sinun pakettiasi? Mitä tekemistä hänellä muka sen kanssa on?

- Pirustako minä tiedän? Ehkä hän kuvittelee, että sinä tai Matti ryntäätte hakemaan sitä,ja silloin hän nappaa hakijan. Paras, kun menet kaikessa rauhassa Matin luokse. Minä tuon paketin kun tulen. Pidä sinä itsestäni huoli.

- Mitä minulle voisi sattua? Voiko tuohon lääkäriin muuten luottaa?

- Kyllä vain, hän käy täällä muutaman kerran vuoteen ja on jämpti ja asiallinen mies. Ei mitenkään Akselin määräiltävissä. Ja puolueeton. Niin kauan kuin hän uskoo, ettei Kallea ole murhattu, kaikki on hyvin.

Ulko-ovi aukeni, painauduin rattaiden taakse, mutta Marja sanoi, että lääkäri sieltä tuli, yksinään.

- Niin ryypyksissään kaikki, ettei sieltä juuri mitään selvää vastausta saanut, lääkäri sanoi tultuaan hevosen luokse. – Tarjouduin tekemään ruumiinavauksen, mutta ei tuota kukaan kannattanut, joten annoin olla. Vähän katselin, on Matti kuollut. Mutta en ulkoisia merkkejä nähnyt, jospa sai sydänkohtauksen.

- Hyvä ettet leikellyt, kaunista ruumista.

- Sano nyt, Marja, mitä täällä sinun mielestäsi on tapahtunut.

- Kalle kuoli, Akseli väittää että Matti on syyllinen murhaan vaikka ei ole, nyt Matti on teloitusryhmää karussa metsässä ja Akseli aikoo tämän Lassenkin ottaa hengiltä, kunhan kiinni saa.

- Lähden Mattia etsimään, sanoin lääkärille. – Älä yritä estellä, lähden kuitenkin. Tuletko Marja mukaan?

- En minä nyt voi Kallea yksin jättää, mutta mene sinä.

Annoin Marjalle halisuudelman ja käännyin lääkärin puoleen.

- Minä lähden nyt.

- Tulen mukaasi, lääkäri sanoi. – Tunnut tietävän, mihin päin menet. Ja haluan päästä juttuun osalliseksi.

- No tule, mutta Akselille et kerro mitään, jos satumme Matin löytämään.

- Sovittu, anna Marja minulle lamppusi niin pääsemme lähtemään.

Marja kaivoi lampun taskustaan ja antoi sen lääkärille. Juuri kun lähdimme, ulko-oi aukeni ja Akseli horjahti näkyville, rupesi vedenheittoon rappusilta.

- Hei lääkäri ja Marja, tulkaa sisälle kylmästä ja pimeästä, hän huusi.

- Tulemme kohta kun hevonen on hoidettu, Marja lupasi, ja Akseli tyytyi siihen ja palasi takaisin sisälle.

Sanoimme Marjalle näkemiin, Marja läksi Akselin perään ja me kärrytietä pois ulkovalon valokeilasta. Etenimme nopeasti ja pian olimme läpäisseet metsän ja seisoimme kansakoulun pihassa. Huusin Matille:

- Lasse täällä, lääkäri on minun kanssani. Tule tänne, lääkäriin voi kuulemma luottaa,

- Taatusti voi, sanoi lääkäri. - En sano erityisemmin pitäväni noista salin lattialla makailijoista.

- Kuka makasi lattialla? Matti kysyi tullessaan nurkan ympäri paikalle.

- Pahasti olivat kaikki päissään, paitsi Marja, lääkäri selitti.

- Mutta kun selvenevät, tulevat jonossa tänne, Matti sanoi,

- Miksi niin, lääkäri ihmetteli.

- Marja kertoo, että olemme täällä, Matti vastasi, - eikä siihen kauan kestä kun saapuvat. Mutta, lääkäri, tee meille palvelus.

- Vai teit minun varalleni jo ihan suunnitelman. Ja minkähänlaisen?

- Kun Aukusti ja miehet lähestyvät, lähde menemään rytinällä tuohon suuntaan, sanoin, ja osoitin suolle päin. - Silloin miehet luulevat, että me karkaamme suolle piiloon, ja saamme edes puoli tuntia olla rauhassa, Matti jatkoi.

- Ja mitä tapahtuu sen puolen tunnin kuluttua?

- Lupaan, että näet, lupasin.

- En lähde, ellette kerro, lääkäri uhosi.

Metsä alkoi romista seurantalon suunnalla, valot välisivät, saappaat lonksuivat ja epämääräiset huudot halkoivat pimeyttä. Sammutimme valot, paitsi lääkäri, joka nousi, kuiskasi minulle ”kerrotte huomenna” ja säntäsi juoksuun. Akselin johdolla miehet työntyivät pihalle ja heti Akseli näki paikalta erkanevan valon ja hahmon.

- Perään, hän komensi, ja koko mieslauma rynni vauhdilla valoineen lääkärin kannoille. Mutta me kaksi käännyimme, menimme liiteriin, kiipesimme seinälle ja tasapainoilimme piilopaikkaamme.

MV 32

 

MV 32

Ovella kolisi, kun Jaakko ja Tauno yrittivät yhtä aikaa ulos, Muut seisoivat heidän takanaan, Akseli tyrkki poikia erilleen ja karjui.

Harkitsin pyörätelineeltä mopoa, mutta minulla ei ollut sellaisen käytöstä mitään kokemusta. Joten sieppasin lähimmän polkupyörän, mustan, vankkarakenteisen PETO-miestenpyörän, jossa oli leveät renkaat, leveä satula ja leveä musta lamppu. Poljin seisaaltani kohti porttia niin että polkimet naksuivat. Ennen ulkolampun valokehän rajaa istahdin, ojensin jalkani ja painoin dynamon laukaisijaa. Pyörän vauhti hidastui, dynamo pyöri ja piti ääntä joka kuului ja tuntui. Lamppu kirkastui vähitellen ja pian edessäni oli vakaa ajokeila.

- Pappi perään mopolla! Akseli komensi pihalla. – Me muut tulemme jäljessä, aja sinä siltä jalat alta.

Kuulin, kuinka pappi käänsi Simson-moottoripolkupyöränsä ja polkaisi sen käyntiin. Mopedissa oli vain yksi vaihde, enkä uskonut, että hän pääsisi kovinkaan paljon minua nopeammin. Toisaalta dynamo tuntui silmittömän raskaalta, joten otin taskustani lampun, väänsin dynamon irti ja jatkoin matkaa taskulampun tutisevassa valossa.

Jaakko huusi, että hänen pyöränsä oli varastettu.

- Ota Marjan pyörä lainaksi, Akseli käski.

Pappi kurvasi mopolla pihasta tielle ja kaatui heti irtohiekkaan. Puolenkymmentä pyöräilijää törmäsi häneen ja toisiinsa, joten sain parinsadan metrin etumatkan, ennen kuin mopo taas pärähti perääni. Poljin mäkeä alas nurinmenon uhalla. Selvitin mutkat, kiersin kivet, lamppu kädessäni tärisi kahvaa vasten ja tiesin, kuinka minun kävisi, jos se putoaisi. Päästyäni mäen alle kurkistin taakseni ja näin mopon valojen ilmestyneen tielle. Sen takana vilahteli monta heikompaa valopistettä. Jatkoin vasemmalle pitkin tietä, jota olin saapunut kylään, toivoin pääseväni peltoaukean taakse, siellä kohosi mäki ja mäen päältä erkani vasemmalle tie, joka oli minulle tuttu. Voisisn löytää piilopaikan talojen raunioista hyppyrimäen viereltä, metsän keskeltä.

Minut nähtiin koko ajan, ja katsoessani taakseni, minäkin näin takaa-ajajani, ja ajaessani peltotietä tajusin mopon lähestyvän väistämättömästi. Huohotin, nousin seisaalleni polkemaan ja pidin lamppua jotenkuten eteenpäin osoittamassa. Pääsin ylämäen ylös, mutta en uskaltanut kääntyä pikkutielle, koska pappi olisi nähnyt. Jatkoin siis suoraan eteenpäin, mutta kun kurkistin peloissani taakseni, pyörä liirasi hiekassa ja kaaduin ojaan. Kiroilin raskaasti maatessani ojan reunalla, Polvea kirvelsi ja mieli oli maassa. Matti odotti piilossaan minua ja pakettia, ja Marja odotti seurantalolla Kallen luona, mutta minä jäisin kiinni, minut tapettaisiin ja pettäisin ystäväni.

Pappi pysähtyi vierelleni.

- Nyt nopeasti, hän komensi. – Heitä pyörä pensaaseen piiloon ja hyppää tarakalle.

Nostin siis pyörän ryteikön taakse, nousin papin taakse mopon selkään ja tartuin häntä vyötäisiltä. Pappi antoi mennä, mopo ärisi kulkiessaan, se oli liian heikkovoimainen meille kahdelle, mutta ei ollut pitkä matkakaan, pian pappi käänsi kulun kirkon pihaan.

- Mene kirkkoon piiloon, vaikka kellariin, minä ajan toisia vastaan ja koetan sanoa, että sinä livahdit jonnekin. Epäilen, että karkasit jo koko kylästä, senkin pyöräilymestari.

- Entä jos tulevat katsomaan kirkkoa ja kellaria?

- Miksi tulisivat? Minä sanon vaikka, että luikit metsään, kyllä uskovat. Ja pistä kellarin luukku sisältä säppiin.

- Säppiin?

- On siellä sellainen, oikein kunnon sulkulaite.

- Miksi?

- No anna olla. Mutta asui tällä muinoin muitakin naisia kuin Marja.

- Kiitos sinulle, mutta minulla ei ole lamppua, se putosi kun kaaduin.

Pappi antoi minulle oman kaksipatterisensa. – Minä näen mopon valossa, pyydän Akselilta uuden, hän sanoi.

Ensimmäinen pyöränvalo ilmestyi näkyville metsän keskeltä. Pappi polkaisi Simsonin käyntiin ja alkoi hyristellä valoa vastaan. Käännyin ovelle, se oli tietenkin lukossa mutta muistin avaimen paikan vuorilaudan alla, otin sen ja menin sisälle. Tajusin samassa, että kun ovi on auki ja avain ovessa, kaikki tietävät minun olevan sisällä kirkossa. Muuallekaan en ehtinyt mennä, enkä tiennyt, missä kellarin luukku oli. Hädissäni ryntäsin urkuparvelle, näytin vähän valoa ja keksin jonkinmoisen piilopaikan,

Ulkona pärisi, rahisi ja kilisi, valot kiersivät kirkkoa ja ulko-ovelta kuului huuto: - Avain on ovessa!

- Ei perkele, pappi karjui. – Minä unohdin lukita oven. Äsken kurkistin, ettei kukaan ollut rikkonut ikkunaa ja livahtanut sisälle piiloon. Mutta ikkunat olivat ehjät eikä ketään näkynyt.

- Vai siksi viivyttelit, Akseli sanoi epäilyä äänessään.

Ovi avautui ja Akselin ääni kaikui kirkkosalissa. - Parasta kun kurkistan viinikellariin.

Hän meni alttarin sivulle ja alkoi repiä lattialuukkua auki.

- Piruako sinä kellarissa teet, huusi pappi ovelta. – Ei siellä ole viiniä, ei enää eikä ainakaan sinulle, kuuletko?

Kiellosta huolimatta Akseli kävi alhaalla ja palasi nopeasti ylös. – Veisit jo tuon patjan hemmettiin, et sinä enää ketään mukaasi saa, hän irvaili, ja käski sitten pojat urkuparvelle. Pojat kolistelivat ylös.

- Ei näy ketään, Tauno huusi.

. – Tyhjä kirkko, Jaakko arveli, ja pojat laskeutuivat alas.

Väki poistui, kuulin, kuinka ovi suljettiin ja lukittiin, ja pian kuulin, kuinka koko lauma lähti pihasta häätalolle päin. Avasin varovaisesti luukun ja tulin ulos tyhjästä tilasta, missä urut olivat ennen olleet.

Laskeuduin raput ja käännyin katsomaan Jeesusta. Kuun keila siirtyi juuri valaisemaan Jeesuksen kasvoja, pian hän olisi kokonaan esillä. Lähestyin häntä, kaivoin taskustani puisen pistoolin, pistin sen ojentuvaan käteen ja se sopi paikalleen täydellisen täsmällisesti, liipaisinsormea myöten. Istahdin etupenkille odottamaan, seurasin kuun liikettä pitkin patsasta, ja vihdoin, kun valo peitti koko vartalon, Jeesus alkoi väristä, haihtua, hiipua pois. Ja sitten, kun miehestä ja aseesta ei enää näkynyt mitään, ilmestyivät kalkitulle, paljaalle seinälle tummin kirjaimin sanat: Kun lapsuuden muistot ja aikuisuuden harhat yhdessä kuolevat, olet matkalle valmis.

Kävelin ikkunalle, avasin sen ja työnnyin ulos. Suljin ikkunan perässäni niin hyvin kuin taisin ja lähdin kävelemään kohti Marjaa ja kohti pakettia.

MV 31

 

MV 31

Hakuporukka alkoi kiertää rakennusta, etsivät jalanjälkiä, katkenneita oksia, painunutta sammalta. Valot välisivät ympäri pihaa, äänet harhailivat sateen vaimentamina ja nousivat vaivoin luokseni ylös savupiipun päähän. Kohottauduin, laskeuduin katolle, pyyhin noet kämmenistäni housuihini ja istahdin paikkaan, mistä voisin lähteä liukumaan kohti tikapuita.

Kun salamointi alkoi, Akseli käski hakijat sisälle.

- Tullaan uudelleen, kun pahin myräkkä on ohi, hän huusi.

Hetkessä piha oli autio ja musta ja sade lankesi päälleni täydellä voimallaan. Riskeerasin näyttämällä lampullani valoa, ja näin poikien rikkoneen loputkin kehnoista lapetikkaista. Alhaalla katon reunalla työntyivät esille tikapuiden rautaiset, kaartuvat yläosat. Katto valui koskena, koetin sitä kantapäälläni, ja se oli liukas kuin jää. Otin lampun hampaisiini, painoin kämmenet, kengänpohjat ja takapuolen kattoon ja annoin mennä.

Liukumiseni mitätön ääni hukkui ukkosen mahtavaan poikkipilviseen säräykseen, kuulosti, kuin katto olisi paperin lailla revennyt allani. Ojensin käteni ottamaan kiinni rautatangoista. Kantapääni törmäsivät vesiränniin ja irroittivat sen kannattimistaan, ja samalla ranteeni pamahtivat kiinni rautaan. Tartuin kiinni, pidin tiukasti ja irvistelin, sillä jokin naulankanta oli repäissyt housuni rikki ja nirhaissut ihon kirvelemään. Uusi salama halkaisi pilvet ja levitti sateen näkyville. Istuin katon reunalla kuin vetinen varis ja tunnustelin oloani. Koska tunsin olevani kunnossa, eikä alhaaltakaan kuulunut mitään erikoista, uskaltauduin laskeutumaan alaspäin. Salin ikkunoiden kohdalla näin suoraan sisälle. Näyttämön edessä roikkuvassa lampussa paloi valo. Kylänmiehet istuivat sivupenkeillä, Akseli, pojat, poliisi ja kanttori seisoivat piirissä, pappi sen sijaan nojasi sivummalla näyttämönreunaan ja tuntui olevan syrjässä keskustelusta. Marjaa en nähnyt ollenkaan.

Laskeuduin maahan ja huokaisin syvään. Kesti hetken, ennen kuin huomasin seisovani räystään alla paikassa, johon vesi ryöppysi rikkomastani kourusta. Havahduin liikkeelle, lähdin kiertämään rakennusta ja tulin keittiön rappusille, nousin raput ylös ja kokeilin ovea, eikä se ollut lukossa. Hiivin varoen sisään, suljin oven takanani ja saavuin käytävään. Kallen ruumishuone oli lukossa, eikä avainta näkynyt missään, ei myöskään valoa oven alta, joten Marja ei ollut siellä. Miksi olisikaan. Jatkoin kulkua tarjoiluhuoneeseen, sekin oli pimeänä, joten hapuilin siitä läpi eteisen ovelle. Katsoin avaimenreiästä, pimeä oli eteinenkin, joten painoin rauteisen ovenkahvan alas ja raotin ovea. Kurkistin, ja näin, että eteiseen työntyi ohut valokiila salin ovien välistä. Hiivin katsomaan sisälle ja näin heidät kaikki, vasemman seinämän kylänmiehiä lukuun ottamatta, heistä näin vain yhden tahdissa heiluvan saappaan.

Marja istui harmonin takana penkillä ja tällä hetkellä pappi istui hänen vierellään. Akselin porukka seisoi siinä missä äskenkin, ja lahjapaketti oli nostettu epäonnistuneen hirttopaikan kohdalle näyttämön reunalle. Kuulin muutaman vuorosanan.

Akseli: Varmaan ovat samassa piilossa nyt. Tämä oli järjestetty juttu, ottivat yhdessä Kallen hengiltä.

Pappi: Entä motiivi? Miksi sellaista tekisivät?

Poliisi: Marjan takia, haluavat ainoan naisen eukoksi itselleen.

Pappi: Miksi tuollainen ajoitus? Ensin häät, sitten henki pois. Ja miksi Lassekin nyt pakeni, jos kerran on syytön?

Akseli: Meni varoittamaan Mattia, ja auttamaan, tulevat pian yhdessä ja ryöstävät Marjan ja tappavat meidät muut.

Jaakko: Tauno voisi mennä ovelle vahtiin.

Tauno: Jaakko paremminkin.

Akseli: Menette yhdessä. Ja käy sinä, kanttori, pistämässä takaovi lukkoon.

Vetäydyin nopeasti piiloon vaatenaulakoiden taakse, painauduin litteäksi, tuskin hengitin. Kanttori tuli eteiseen ja sytytti valot, lähti nopeasti kulkemaan puhvetin ovelle, mutta pysähtyi yhtäkkiä paikoilleen. Hitaasti hänen katseensa seurasi märkiä jälkiäni pitkin eteisen lattiaa.

- Tänne, kaikki! hän huusi.

Syöksyin piilostani, tönäisin kanttorin nurin, avasin ovet, selvitin ulkoraput yhdellä loikalla ja olin pihalla, taas takaa-ajettuna.

MV 30

 

MV 30

Yö oli musta ja pimeä. Käännyin heti liiteristä poistuessani vasemmalle, varoin aitan rappukiveä, hapuilin nurkalle ja pyörähdin sen taakse. Löysin pihlajan rungon käteeni ja otin siitä suunnan portille. Suuret pystyssä seisovat kivipaadet olivat paikoillaan, rautakuulat yhä kruunuinaan.

Yritin lähteä pihasta toista kautta, mutta tiheä pusikko alkoi miltei heti siitä, missä ennen oli ollut maantie. Vilautin valoa ja huomasin, ettei tuosta ole viisasta lähteä. Palasin kiviaidalle ja lähdin kulkemaan tulojälkiäni, valaisin aina tietä muutaman kymmenen metrin matkan ja kävelin sen, valaisin uudelleen ja kävelin taas. Saavuin rotkoihin ja tasangoille, laaksoihin, soille, jokien rannoille, vuorille, erämaihin. Muistin vielä monen paikan nimen, tuo kivi oli ollut Matterholm, tuo aho Sahara, kuo puro Niili, tuo suuri kuusi epämaantieteellisesti Helvetin kuusi. Kävelin kahdessakymmenessä minuutissa lapsuuteni halki ja pysähdyin kuuntelemaan, sillä edessä risahti. Valokeila pyyhkäisi ohitseni, palasi takaisin ja läiskähti kasvoihini.

- Se on Lasse! Akseli huusi.

- Perkele perään, yllytti kanttori.

Loppujono keikahti juoksuun, käännyin, sytytin omankin lamppuni ja annoin jalkojeni kulkea.

- Otetaan kiinni! Akseli huusi, ja perästä kuului myöntyviä huutoja ja mustaa murinaa.

En uskaltanut poiketa polulta, joten juoksin suoraan eteenpäin. Kuulin Jaakon ja Taunon askelet pian melko läheltä, pojat olivat paremmassa kunnossa kuin muut takaa-ajajat. Juoksin, kohotin vauhtini äärimmilleen, hypin kiviltä, lensin kuusenjuurten yli – ja aloin saada eroa poikiin, kun juuri, kun luulin paasseeni lopullisesti eroon heistä, huomasin erehtyneeni.

Poliisi seisoi edessä polulla, ja takaani huudettiin hänelle moniäänisesti: - Tapa se!

Poliisi oli jätetty juuri tuohon kohtaan ottamaan vastaan Mattia tai minua, ajattelin. Ketä vain, joka oli karussa muilta. Mutta he eivät ottaneet huomioon, että tunsin tämän metsän paremmin kuin yksikään toisista. Poliisin lamppu paloi, ja kädessä näin patukan valmiina iskemään minut tajuttomaksi. – Lain nimessä seis, hän huusi ja levitti kätensä.

En edes hiljentänyt vauhtiani. Juuri siinä oli nimittäin kalteva kivi, jolta oli loistava ponnistaa. Kun kohosin ilmaan, poliisin kasvoille levisi ällistyksen ilme. Tähtäsin potkun patukkakäteen, kenkä osui ranteen seutuville ja pamppu lensi kauas näkymättömiin. Poliisi kiljahti kivusta ja koetti vielä lyödä minua taskulampullaan, mutta olin jo ohittanut hänet ilmassa. Kun jalkani kosketti maata, kompastuin seuraavaan juureen ja kierähdin nurin pehmeälle sammalelle, kimposin jaloilleni, jatkoin juoksua kääntäen kulkua vähitellen kohti seurantaloa, juosten kuin eläin, eikä kestänyt kauan ennen kuin tulin kärrytielle ja jatkoin sitä eteenpäin hengästyneenä, voimatta seisahtua. Pojat kuuluivat yhä olevan perässäni, kun syöksyin seurantalon pihaan ja vaudilla portaille.

- Menee sisään, kuulin Taunon äänen, joten hyppäsinkin rapuilta alas ja painuin nurkan taakse.

- Kiertää talon! Jaakko huusi.

- Mene Jaakko perään, minä kierrän vastaan, Tauno läähätti.

Seisoin talon takana tietämättä mitä tehdä. Talon takana levisi entinen pelto, liian aukea piiloutumiseen. Sekunnin ajateltuani tartuin tikkaisiin ja aloin kiivetä, ja jo ennen kuin ehdin katon reunalle, valot välisivät alapuolellani. Pojat antoivat valokeilojensa kulkea pitkin taka-aukeaa, ennen kuin siirsivät lamppunsa valaisemaan tikapuita. Ehdin juuri vetää jalkani suojaan, konttasin ylös märkää kattoa ja kirjoilin itsekseni, olin juossut vapaaehtoisesti suoraan loukkuun.

Kuulin, kuinka muutkin takaa-ajajat saapuivat paikalle.

- Taisi mennä vinttiin, sanoi Tauno.

- Tehän naulasitte vintin kiinni, huohotti Akseli.

- Sitten on katolla, keksi Jaakko.

- Kiivetkää pojat katsomaan, komensi Akseli.

Seisoin katolla ja pidin savupiipusta kiinni. Kuuntelin, kuinka pojat tulivat ryminällä paikalle. Kääntelin päätäni pimeässä, mietin mitä tekisin. Kun valot ja veljekset ilmestyivät näkyville, tartuin piipusta kiinni ja ponnistauduin sen päälle. Painauduin siihen kontilleni niin tiiviisti kuin suinkin kykenin ja olin onnellinen, että pellit oli pantu kiinni. Pojat tulivat katolle, valaisivat luukkua ja huusivat, että luukku oli edelleen kiinni naulattu.

– Tarkistakaa katto, piipun taus ja valaiskaa rännit, Akseli huusi.

- Minä kierrän tarkistamassa, ettei retku roiku jossain katon reunalla, poliisi kuului ilmoittavan ja kiitin onneani, etten ollut ripustautunut päätyyn sormistani roikkumaan,

Pojat tulivat katon harjalle ja valaisivat siinä ympäriinsä. Paneuduin entistä tiiviimmäksi, ja koska katto oli liukas, pojat pysyivät vaakatasossa eivätkä katsoneet korkealle. Jaakko kävi varoen könyämässä piippuni ympäri ja Tauno tarkisti samoin katon toisen, keittiön piipun.

- Ei täällä ketään ole! Tauno huusi, ja Jaakko huusi myöskin, ja Akseli käski pojat alas. Niin istuin yksikseni nokisen piipun päällä ja pesin kasvojani, sillä oli alkanut sataa.

MV 29

 

MV 29

Peräännyin vähän taaksepäin ja hakeuduin kopeloimalla entiselle mielipaikalleni, pihan puolella kasvavan paksurunkoisen koivun taakse. Ennen kottaraiset olivat tässä yläpuolellani raataneet keväisin pesänteossa, kesäisin ruokkineet poikasiaan ja myöhemmin lähteneet uutusta lentoharjoituksiin ja peräti pois, jättäneet minut odottamaan talvea, joka en milloinkaan oppinut sietämään.

Juuri tässä olin kovin usein pienenä seissyt, kun kaksitoista kapulaa olivat odottaneet laudan päässä ja etsijä liikkunut nurkalta toiselle. Olin seissyt, kunnes olin sopivaan aikaan rynnännyt esille, polkaissut palikat korkealle ilmaan ja juossut takaisin piiloon, pelastettujen huutojen saattelemana. Tai sitten olin ollut piilossa meidän salapaikassamme, antanut sieltä ohjeita Kallelle tai Matille, joskus Marjalle, tai ehkä olin itse saanut ohjeita toisilta ja rynnännyt paikalle kuin tuuli, minä, suuri pelastaja, virttyneessä verryttelypuvussa, flanellipaidassa jonka kyynärpäässä oli reikä, ja tennistossuissa, joista toisessa oli nauhan tilalla paperinaru. Olin rakastanut sitä elämää ja rakastin sitä vielä muistoinakin, mutta kaikki tuo oli nyt ohi, nyt oli yön, ukkosen, tulipalojen ja lähdön aika.

Lähdin liikkeelle, kävelin pihan poikki ja nauroin alkavalle sateelle. Saavuin ovelle jonka haka oli auki, ja menin sisään. Tyhjäkin halkoliiteri tuoksuu halkoliiterille. Kuljin ratisevien tikkujen ja tuohenpalasten yli liiterin nurkkaan, nousin ylös aukolle, pujottauduin siitä aitan puolelle ja yli poikkiparruja myöten. Seisoin sokkona saunan vintin edessä ja huusin hiljaisella äänellä: - Matti, Lasse täällä, huusin niin hiljaa, että tuskin itsekään kuulin.

- Tulithan sinä, Matti vastasi minulle ja kuulin, miten lautainen ovi kääntyi narahtavilla saranoillaan auki.

Kuljin sahajauhojen yli ja pujottauduin luukusta sisälle. Istahdin ovensuuhun, ojensin käden ja hapuilin Matin hartian käteeni.

- Hyvä tavata sinua taas, sanoin.

- Samoin, hän vastasi.

- Tulin varmistamaan, että olet täällä, sanoin.

Olimme hetken hiljaa, sitte hän kysyi, mitä Marjalle kuuluu, - Marja voi hyvin, vastasin. – Entä Kalle? - Entisellään.

- Tulee kiire, Matti arveli.

- Voi olla, mutta me osaamme asiat hoitaa, vastasin.

- Tietenkin, hän sanoi.

- Minun pitää ehkä hakea paketti, ajattelin ääneen.

- Voisi olla parasta, vaikka kyllä Marja tietää, että sitä tarvitaan.

- Ehkä hän hätääntyy, ellei minua näy, ei hän tiedä, missä minä olen. Tai tietää, mutta ei ole varma.

- Totta, parempi kun lähdet heti.

- Minä lähden, sanoin. Ole varuillasi, voin olla, että kun me tulemme, meillä on kiire.

- Vihellä, kun tulet, anna merkki.

- Jos minun pitää tulla hiljaa, minä vain tulen, älä pelästy. Ei kukaan muu tänne osaa. Vai luuletko, että kerron kidutettuna?

Nauroimme molemmat, hän toivotti minulle hyvää matkaa, minä hänelle rauhaisaa odotusta, ja niin minä lähdin.

MV 28

 

MV 28

Lähdimme kävelemään omia jälkiämme takaisin. Sade alkoi miltei heti. Työnnyimme puiden alle, paitsi pojat, jotka ottivat polulla puhdistavan suihkun. Kuuro oli lyhyt, vain pari salamaa erottui eikä jyrinäkään päällä ärissyt. Jatkoimme matkaa. Veräjän kohdalla kumarruin korjaamaan kenkääni ja poliisi ja kanttori tönivät minua eteen päin.

- Älkää hosuko, korjaan sukan suoraksi ja kusen, juoksen teidät sitten kiinni, sanoin.

- Juokset kanssa, muuten pääset sinäkin Kallen seuraan,

- Niin kuin kuka muu?

- Matti, kunhan löydämme, selvitti poliisi.

- Selvä, sanoin, ja jäin polun vierelle aukomaan sepalustani.

Heti, kun lamppujen valo oli hävinnyt näkyvistä, lähdin kävelemään toista polkua metsään. Käytin lamppua mahdollisimman varoen, tiesin, että karkuni huomattaisiin pian. Erkanin polulta metsään kuivalla kohtaa, jossa ei jälkiä jäänyt. Kiitin lapsuuteni intoa viipyä metsissä, sillä muistin vieläkin esteet ja kivet, pahimmat rotkot ja loukot, tiesin, minne piti kulkea, jotta meno olisi helpointa.

Nousin kallion korkeimmalle kohdalle, seisoin paikalla, josta päivänvalossa olisi nähnyt laajalti yli kylän, pitkin ruskeanharmaata jokea jopa metsien taakse lähikaupungin vesitornille asti. Jatkoin matkaani, vaalea jäkälä naukui kosteana jalkojeni alla ja tunnustelin kulkuni kohtaan, jossa maasto laskeutui.

Sade alkoi uudelleen. Vesi tuli tihkuna ja liimautui kasvoilleni, Jalkojen alla jäkälä vaihtui sammaleksi, joka paikoin oli irrallaan kalliosta ja äkkiä askeleeni petti. Kaaduin holtittomasti, löin kylkeni kallioon, lamppu sammui ja sinkoutui kädestäni.

Sain pitää itsestäni kiinni, etten lähtenyt suinpäin ryntäilemään ympäriinsä. Nousin jaloilleni kylki kipeänä, sain käteeni kuivuneen isohkon oksankappaleen ja tyrkkäsin sen kivenkoloon merkiksi, missä olin lamppuni kadottanut. Aloin haparoida merkkini ympäristöä, tietenkin ensin siinä suunnassa, minkä pidin todennäköisimpänä. Konttasin, palasin kepilleni, kömmin uuteen suuntaan, palasin. Tiesin, että ilman lamppua en osaisi ihmisten ilmoille ajoissa.

Ja sitten löi salama, ja sen jälkihehkussa lopultakin näin lamppuni. Se oli singonnut pitemmälle kuin luulin ja lepäsi litteän kiven kupeella linssisilmä minuun päin. Löysin kiven, ja sen reunalta lampun ja sain sen jopa palamaan.

Jatkoin matkaa, päästyäni kalliolta alas tulin suuremmalle polulle, ja tiesin tarkalleen sijaintini. Jalkani litisivät pehmeällä alustalla, mutta helppo siinä oli kulkea. Pidin melkoista vauhtia ja sammutin valon vain hetkittäin, kun edessä oli taatusti turvallinen taival. Pyyhin märkiä hiuksia otsaltani, tunsin oloni kaikin puolin kurjaksi ja kaipasin lämmintä tulta, kuivia vaatteita ja kuumaa juomista.

Siirryin polulta pienemmälle, hidastin vauhtiani, varjostin lamppua ja varoin. Olisin pian perillä, ehkä joku odotti siellä puukon kera.

Kiviaita tuli näkyviin, pysähdyin sen taakse lamppu sammutettuna ja annoin silmieni tottua pimeyteen. Koetin erottaa tajuntaani valoa, mutta turhaan, päälläni oli edelleen yön musta säkki. Lähdin kulkemaan kiviaidan reunaa, osasin loppumatkan sokkonakin. Muistin kiviaidan kivet yksilöinä käteni alla, samoin seitsemän koivua, jotka kasvoivat niin lähellä aitaa, että ne piti kiertää. Kun aita loppui, tiesin olevani portilla ja piha aukeni edessä.

Koska en ollut kuullut enkä nähnyt mitään, uskalsin käyttää hetken valoa lampussani. Kansakoulun rauniot täyttivät pihan vasemman puolen, mutta oikealla kohosi vanha talousrakennus edelleen tulelta säästyneenä.

Astuin pihaan, kävelin hitaasti kohti liiterin ovea. Vilautin vielä valoa oveen. Haka oli auki ja ovi hieman raollaan. Minun tuli hyvä olla.

MV 27

 

MV 27

- Minä johdan operaatiota, Akseli suunnitteli. - Minun perässäni kulkevat Jaakko ja Tauno. Minulla on suurin taskulamppu, kymmenpatterinen, pojilla kuusipatteriset, sitten kylänmiehet joille riittää litteä yksipatterinen kullekin, niitä on keittiön likaämpärin viereisessä kaapissa, sitten tulee pappi, kaksipatterinen lamppu, Lasse ja kolmipatterinen, poliisi nelipatterisen kanssa ja viimeisenä kanttori, hänellä peränpitäjänä kuusipatterinen.

- Entäs minä? Marja kysyi.

- Sinä jäät tänne, pitää jonkun olla vainajan luona.

- Mitä varten, pappi ihmetteli.

- Sillä tavalla me kunnioitamme vainajaa, emme jätä häntä hetkeksikään yksikseen.

- Minun tietääkseni on parhaillaankin, epäili poliisi,

- On yksin huoneessa, mutta talossa on muita, eikä hän muistoistamme ikinä kuole, runoili kanttori pyyhkäisten silmäkulmaansa.

Marja lupasi jäädä talolle, sanoi mieluummin jäävänsä kuin lähtisi kylmään ja märkään metsään rämpimään.

- Matkaan! Ja miehet, pistäkää nuo puukkonne tuppeen, ei niitä vielä tarvita. Sitten lyötte ja pistätte, kun Matin löydämme.

Laskeuduimme rappusilta ja jono löhti kiemurtelemaan pois pihasta, Akseli veti meidät kärrytielle ja käännyimme kävelemään siitä vasemmalle. Lamppujen valokeilat heilahtelivat tien vierille niin kirkkaina, että kanttori komensi joka toisen sammuttamaan lamppunsa. Niin tapahtui, ja silti valoa riitti tarpeeksi. Minä kuuluin niihin, joiden lamppu paloi. Olin tyhmä neitsyt, paristoni tyhjenisivät ennen aikojaan.

Kuljimme tietä hiekkakuopan ohitse, oikealle jäi punainen säleaita jonka sisäpuolella törröttivät mustuneet, romahtaneet talonrauniot. Tie jatkui, heinät peittivät sen koskiosan ja ratamot olivat alkaneet vallata myös pyöränjälkiä. Puolen kilometrin päästä erkani oikealle polku.

- Oletko varma, että Matti tänne meni? Lasse kysyi.

- Pienenä nuo ravasivat aina tätä polkua metsään, Akseli sanoi.

- Onko näin, kanttori kysyi minulta.

- Näin on, myönsin. – Tänne minä Lassena pakenisin, siellä on sellainen pieni turvelato.

- Seurattiin teitä monta kertaa, Tauno kertoi.

- Niin että tiedetään missä se paikka on, Jaakko leuhki.

- Kyllä me teidät huomasimme kun te kurkitte puskissa, sanoin.

- Joka tapauksessa olen varma, että hän piileskelee suolammen reunalla.

Akseli alkoi johtaa meitä puiden välitse metsään. Seurasimme häntä edellä mainitussa järjestyksessä. Akseli käski sammuttamaan vielä muutaman lampun, jotta paristoja säästyisi. Poliisi sammutti omansa, minäkin, jolloin hän käski minun pitää omassani virran päällä. Näpräsin lamppua, sanoin, että siihen tuli vika. Poliisi siis sytytti omansa ja minä pistin lampun taskuuni. Tarvitsisin vielä paljon valoa, ajattelin.

Matka jatkui, nousimme kalliolle ja laskeuduimme alas. Tulimme leveämmälle poikkipolulle ja ylitimme sen. Vastassa oli veräjä, jonka Akseli aukaisi ja kanttori sulki perässämme. Polku pieneni, laskeutui notkelmaan ja nousi mäenkuvetta uudelleen ylös. Kävelimme kallioharjanteen poikki ja taas kulku laskeutui. Akselin valokeilaan ilmestyi suolampi, ja Akseli huusi meille hiljaisuuden ja täydellisen pimennyksen. Seisoimme paikoillamme hiiskahtamatta kuunnellen ja tuijotimme mitään näkemättä eteemme. Viiden minuutin kuluttua lähdimme uudelleen liikkeelle ja Akseli määräsi päälle täydet valot. En sytyttänyt omaani. Kiersimme suon keskellä olevine lampineen, kurkimme turvelatoon, tutkimme suuren kiven ympäryksen. Akseli tarkisti sammaleiset maat eikä löytänyt jälkiä mistään. Asetuin seisomaan suuren kiven vierelle ja annoin käteni kulkea pitkin pehmeää yönvihreää pintaa. Löysin sammalen alta kolon, johon olin vuosia sitten piilottanut vuolemani puisen lännen miehen pistoolin. Vieläkin se oli paikoillaan, tunsin sormissani kiiltäväksi silonneen puun, vedin aseen seläni takana esiin ja pujotin sen taskuuni.

Suolammen keskellä oli pieni saareke kitukasvuisine puineen ja pensaineen ja sinne johti ikään kuin siltana kaatunut puunrunko. Akseli valaisi runkoa pitkään, etsi siitä jälkiä, ja vaikka ei löytänyt, käski minun mennä tutkimaan saarekkeen pensaikot.

- En lähde pimeässä märänliukasta puuta kulkemaan, kielsin.

Akseli käski pojat rungolle, ja nämä kiertelivät paikalla hetken uskaltamatta juurikaan silmäillä ympärilleen. Akseli käski heidät pois, ja matka oli minun kannaltani onnistunut.

Ase oli hallussani, ja lähdimme paluutielle.

MV 26

 

MV 26

Hiljaisina ja kiireettä menimme rappusille. Jopa Akseli tuntui tajuavan, että Matti oli poissa, ja ettei häntä ainakaan hosumalla saatu kiinni.

- Joku teistä laski hänet vapaaksi, ja se joku olit sinä, Lasse. Sinäpä hyvinkin, kaikki olette samanlaisia, Akseli syytti.

- Minä sammutin sinun kanssasi tulipaloa, muistutin.

- Totta, niin sinä teit. Minä näin sinut koko ajan, joten syyllinen onkin pappi.

- Minä kannoin ämpärillä vettä liekeille, huomautti pappi.

- Saatoit siinä touhutessasi jättää ämpärin hetkeksi ja katkoa narut.

- Eihän niitä katkottu, pappi sanoi.

- Eikä pappi taukoa pitänyt, Jaakko todisti. - Ei niin, Tauno lisäsi. – Kun pumpattiin vettä Matti seisoi vielä penkillä, ja siitä eteenpäin oltiin papin kanssa porukassa. Sulakekaapillekin harottiin yhdessä, pappi näytti valoa.

- Voi pirulauta, entä kanttori?

- Minä rohkaisin teitä sammutusmusiikilla koko ajan.

- Sen kuuli jokainen, Akseli myönsi.

- Poliisi? Jaakko ehdotti,

- En helkkarissa, miksi sellaista tekisin. Hulinan aikana seisoin ulkorappusilla ja turvasin selustan.

- Näkikö sinut joku?

- Ei sattunut muita paikalle. Mutta sen sanon, ettei Matti siitä mennyt. Jos ulkona on niin meni talonmiehen rapusta,

- Yksin sait seistä pimeässä ja turvassa, niin tulipalolta kuin murhamieheltäkin, kanttori irvaili.

- Suotta minua syyttelette, ja uskokaa tai ei, niin Marja hänet vapaaksi laski.

- Laskitko? Akseli kysyi.

Marja vilkaisi minuun päin, pudistin varovasti vähän päätäni.

- En, Marja sanoi.

- Siitä kuulitte, Akseli sanoi, - Ei kait hän päästäisi irti aviomiehensä murhaajaa.

- Tehtiinkö Matille ruumiintarkastus, poliisi uteli

Miehet katsoivat toisiinsa, kukaan ei sanonut tehneensä ja väki ymmärsi lopulta, että yleisessä hälinässä Matti oli keplotellut puukon taskustaan, katkonut käsistään köydet ja livahtanut tiehensä talonmiehen ovesta.

- Olivatko kaikki pyörät pihalla tallella, poliisi uteli.

- Minun moponi. Pappi hermostui.

- Ei sen ääntä kuulunut, huomautin.

Menimme ulos laskemaan pyöriä, eikä yhtään puuttunut, mopokin seisoi jalallaan.

- Matti on lähtenyt jalkaisin, kanttori sanoi. - Mutta minne? Onko ehdotuksia?

- Katolle, ja kattoluukusta piiloon, poliisi arveli. - Minäkin siellä aikaani hupaisesti vietin.

- Jaakko ja Tauno katolle sassiin, Akseli käski.

- Ei taas, Tauno pani vastaan. – Vastahan me sieltä tultiin.

- Helvetti, teille reitti on tuttu, alkakaa painua.

Pojat huokaisivat, nostivat olkapäitään ja lähtivät. Varttitunnin kuluttua tulivat takaisin.

- Ei siellä ketään ollut, tarkistimme joka paikan, Jaakko kertoi.

- Oli muuten kova työ niitten naulojen kanssa, että sisälle päästiin, valitti Tauno.

- Miten perkeleessä Matti olisi voinut sisällä olla, jos luukku oli naulattu kiinni?

- Voi hitto, tehtiin hukkatyö.

- Tyhmillä on usein hiki, sanoin.

Akseli otti komennon:

- Kaikki rappusille, nyt pannaan takaa-ajoretkikunta pystyyn.

Menimme rappusille ja katselimme himmeässä ulkovalossa kuun valaisemaa pihaa. Koivun oksat keinuttivat verkkoaan pihahiekalla, hämähäkit terästivät kahdeksat silmänsä. Kymmeneen mustaranteiseen kouraan ilmestyi puukko. Miehet olivat valmiina, ja pian alkaisi ajo.