sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Hurtan koodeksi

Eilen julkaistiin Tampereella Suomen Tieteis- ja Fantasiakirjoittajien kustantamana teos Hurtan koodeksi. Minun piti olla paikalla, mutta laulukiireet estivät matkan. Mukana on novellini Kaivo. Liitän sen tähän, ensi kuussa siirrän novellin Vuodatukseen (Vuodatus on suurremontin alla). Novellin perään kerron vähän tästä jutusta. Tämä eroaa hieman kirjassa julkaistusta, korjasin yhden epäloogisuuden.




Pietari Wirtanen

 KAIVO

Mies matkusti linja-autolla  Heinäveden Uuden Valamon luostariin ja varasi itselleen alakerran huoneen Valkoisesta vierasmajasta.  Ensi töikseen hän petasi sänkynsä valmiiksi ja haki vessan hanasta kaksi muovimukillista vettä yöpöydälle. Vuoteen ja yöpöydän lisäksi huoneessa oli vain tuoli. Sille hän asetti reppunsa, avasi sen ja nosti pöydälle pyhälle matkalle soveltuvan kirjan.
                           Luostarinmäki oli rauhaisa, agoralla paloi muutama lamppu ja vastaanoton ja matkamuistomyymälän ikkunoista kajasti valoa. Trapesakin oli vielä auki, mutta hänellä oli repussaan leipää ja lenkkimakkaraa. Jaloviinapullokin oli, mutta sitä hän ei kirkon vierellä ajatellut.
                           Luostarikirkon editse tie vei  synkkää kuusikujaa alaspäin, ohi kansanopiston, hotellin ja kansanopiston asuntolan. Mies seurasi tietä  Juurussalmen sillalle ja siitä yli. Hän käveli hautausmaalle asti ja   kilometrin päässä hän kääntyi hiekkatieltä polulle ja nousi paviljongille, jonka katolla oli ollut aurinkokuvio. Mies jatkoi matkaa erakkomajalle. Maja oli osittain kaivettu hiekkatöyrääseen, kokoa sillä oli ehkä 3 neliömetriä.
                           Erakkomajan pienestä ikkunasta loisti tuohusvalo.
                           En mene häiritsemään, mies ajatteli ja kääntyi pois. Silloin majasta kuului voimakas kolaus. Valo sammui ikkunasta ja ovi lennähti auki. Mies pysähtyi, lähestyi varovaisesti avonaista ovea, sytytti otsalamppunsa ja antoi valokiilan tunkeutua sisälle.
                           Majassa ei ollut ketään. Mutta ikonihyllyllä Jumalansynnyttäjäikoni kaatui hitaasti eteenpäin ja kumahti lattialle räsymaton päälle. Mies meni lähemmäs, matolle oli myös pudonnut isokokoinen kirja. Mies otti sen käsiinsä, avasi, katsoi. Venäjänkielinen teos oli vanha ja nahkakantinen, selän nahka oli keskeltä haljennut liki kahtia. Halkeamasta pilkotti pala kellastunutta paperia. Pakko se oli esille ottaa. Onneksi teksti oli karjalan kieltä. Päiväyksen mukaan kirjansitojanoviisi oli paperin piilottanut 1800-luvun puolenvälin seutuvilla, igumeeni Damaskinin aikana. Valitti oloaan, väitti olevansa kuin vankina. Mutta olipa tehnyt ruman tempun Laatokan  luostarille. Tässä nyt tunnusti.
                           Mies vei kirjan seuraavana päivänä  luostarin kirjastoon. Laatokan Valamon kirjat oli siirretty aikanaan Heinävedelle, mutta kenelläkään ei ollut aavistustakaan siitä, miten teos oli alakerran lukitusta  varastosta joutunut erakkomajan lattialle. Eikä mies puhunut sanaakaan löytämästään paperista vaan kotiin palattuaan tilasi itselleen ryhmämatkan Venäjälle, Laatokan saarelle, minne Neuvostoliiton romahdettua oli uudelleen perustettu luostari.

                           Noustessaan reppunsa kanssa Laatokan Valamon rannasta kohti ylhäällä loistavaa luostaria mies edelleen mietti, pitäisikö hänen kääntyä löytöineen luostarin johdon puoleen. Heinäveden Uudessa Valamossa se olisi ollut helpompaa, mutta mies ei ollut tiennyt, kenen puoleen kääntyä. Luostarin johtajakin vaikutti liian ylhäiseltä. Toisaalta hän ei osannut venäjää, joten täällä Laatokan Valamossa oli turha ottaa keneenkään yhteyttä.  Olkoon. Hän ottaisi itse selville asian.
                           Luostarin ulkokehän hotellissa hän majoittui siistiin huoneeseen matkatovereista valikoituneen kuopiolaisen eläkeläisopettajan kanssa.  Keskusteltuaan aikansa muovimukijaloviinan voimalla, he huomasivat molemmat olevansa kokeneita luostareissa kävijöitä. Aika meni mukavasti Athoksen matkoja muistellessa. Aamulla he kävivät muun seurueen mukana trapesassa aamupalalla ja sitten hetkisen seisomassa alakirkossa aamupalveluksessa. Puolenpäivän aikaan seurue vieraili Nikolskin skiitassa, ja illallisen jälkeen, muun joukon lähtiessä iisalmelaisen kirkkoherran perässä kulkemaan kohti igumenien hautausmaata,  miehet irtaantuivat muista ja suuntasivat matkansa kohti Uuden Jerusalemin skiittaa.
                          
                           Skiitan pihalla oli vanha kallioon louhittu kaivo, joka ei enää ollut käytössä. Vihreä kartiomainen peltikansi peitti aukon.  Kun ilta oli jo pimennyt ja viimeisetkin valot skiitan ikkunoista sammuneet, miehet hiipivät kaivolle, avasivat kannen ja kurkistivat sisälle.  Oli siellä jonkinlainen naru, mutta varmuuden vuoksi he käärivät esille mukanaan tuomansa köyden, kiinnittivät sen poikkipuuhun ja laskivat toisen pään alas. Otsalampun valokeila osui syvällä veteen. Tarmo – erakkomajan mies – lähti laskeutumaan köyttä pitkin, ja eläkeläisopettaja  Armas kurkki perään.
                           Metri ennen veden pintaa, Tarmo muisteli. Missä lie ollut aikoinaan veden pinta? Mies katseli otsalampun valossa seinämiä. Jossain piti olla tiili hieman seinämästä ulkona. Mutta missä, ja  millä korkeudella?  Ehkä veden pinta oli ollut tuossa, missä näkyi ikään kuin likainen naarmu. Ja siinähän törrötti tiili sentin ulkona seinämästä. Tarmo irrotti tiilen puukollaan.
                           - Löytyi, Tarmo kuiskasi, kaivoi puukolla kaivon seinää tiilen takaa ja veti esille pienen paketin. Tiilen hän työnsi takaisin paikoilleen. Hän kiipesi nopeasti ylös, onneksi he olivat tehneet naruun solmuja. Armas irrotti narun, ja miehet luikkivat varovaisesti Golgatan kalliolle vievän polun päähän ja jatkoivat siitä pääluostarille nukkumaan.
                           Paluumatkalla Suomeen Tarmo piilotti kaivosta löytämänsä paketin vaatteisiinsa, eikä pyhiinvaeltajaseuruetta tullissa kovin tarkasti tutkittukaan.

                           - Tämä on ihmeellistä, arkkipiispa sanoi ja katseli kädessään korua, jonka Tarmo hänelle ojensi. – Näyttää aivan aidolta. Pitää panna tutkimuksiin.
                           Ylidiakoni luki Tarmon löytämää kirjoitusta.  – Joka tapauksessa risti kuuluu Suomelle. Tsaari  Aleksanteri I lahjoitti tällaisen igumeeni Innokentille vuonna 1819. Ihmettelen vain, koska meillä jo on yksi  turvavarastossa täällä, sen piti olla aito ja alkuperäinen. Uuden Valamon luostarin museossa on kopio esillä. Mutta alkuperäistä luostarin igumeenit ovat pitäneet yllään muun muassa uudenvuoden vastaanotoilla presidentinlinnassa.

                           Luostarin keljassa Tarmo ja Armas saivat lopultakin selvityksen asiasta. Kaksi kuukautta oli miesten Venäjän matkasta kulunut. Molemmat ristit oli tarkastettu ja molemmat oli todettu aidoiksi.
                           - Kun luostarissa huomattiin ristin kadonneen, siitä teetettiin entisenveroinen kopio, eikä asiasta hiiskuttu kenellekään. Kyllä Damaskinilla riitti rahaa ja arvovaltaa ja Pietarin korusepillä taitoa, arveli luostarin igumeeni Sergei.
                           - Mitä tästä seuraa? Tarmo kysyi.
                           - Asiaa harkitaan, emme tee vielä päätöstä. Mutta kiitos teille.
                          
                           Talvi oli jo tullut luostariin. Ulkona satoi hiljalleen lunta, joka kuorrutti valkoisiksi puut ja ruusupensaat. Miehet kävivät kirkossa aamu- ja iltapalveluksissa, ruokailivat trapesassa, joivat munkkikahveja  ja keskustelivat  mustaviittaisten miesten kanssa.  Lämmöllä heihin suhtautuivat niin luostarin asukkaat kuin henkilökuntakin.  Igumeeni itse opasti miehille kierroksen luostarin alueella. Ja erakkomajallakin he kävivät, vaikka ei siellä enää ihmeitä tapahtunut.  
                           Eikä miesten poistuessaan tarvinnut maksaa kolmen yön oleskeluaan luostarin Valkoisessa vierasmajassa.
                           *****
 Olen vieraillut molemmissa Valamon luostareissa usein, Uudessa Valamossa kymmeniä kertoja (myös Hurtan kanssa), ja Laatokan Valamossa kolme kertaa. Kaikki novellin paikat ovat oikeita, kaivosta ja erakon majasta lähtien. Myös timanttiristi on olemassa. Vain tapahtumat on keksitty.  Kirjasta eroava teksti on merkitty kursiivilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Luettua, edellen fantasiapuolelta

150. Paasilinna Arto: MAAILMAN PARAS KYLÄ **** 322 s. Wsoy 1992 F YK Erittäin sujuva teos Kainuun korvesta, jonne Eemeli Toropaine...