Pietari Wirtanen
KAIVO
Mies matkusti linja-autolla Heinäveden Uuden Valamon luostariin ja varasi
itselleen alakerran huoneen Valkoisesta vierasmajasta. Ensi töikseen hän petasi sänkynsä valmiiksi ja
haki vessan hanasta kaksi muovimukillista vettä yöpöydälle. Vuoteen ja yöpöydän
lisäksi huoneessa oli vain tuoli. Sille hän asetti reppunsa, avasi sen ja nosti
pöydälle pyhälle matkalle soveltuvan kirjan.
Luostarinmäki
oli rauhaisa, agoralla paloi muutama lamppu ja vastaanoton ja matkamuistomyymälän
ikkunoista kajasti valoa. Trapesakin oli vielä auki, mutta hänellä oli
repussaan leipää ja lenkkimakkaraa. Jaloviinapullokin oli, mutta sitä hän ei
kirkon vierellä ajatellut.
Luostarikirkon
editse tie vei synkkää kuusikujaa
alaspäin, ohi kansanopiston, hotellin ja kansanopiston asuntolan. Mies seurasi
tietä Juurussalmen sillalle ja siitä
yli. Hän käveli hautausmaalle asti ja kilometrin päässä hän kääntyi hiekkatieltä
polulle ja nousi paviljongille, jonka katolla oli ollut aurinkokuvio. Mies
jatkoi matkaa erakkomajalle. Maja oli osittain kaivettu hiekkatöyrääseen, kokoa
sillä oli ehkä 3 neliömetriä.
Erakkomajan
pienestä ikkunasta loisti tuohusvalo.
En mene
häiritsemään, mies ajatteli ja kääntyi pois. Silloin majasta kuului voimakas
kolaus. Valo sammui ikkunasta ja ovi lennähti auki. Mies pysähtyi, lähestyi
varovaisesti avonaista ovea, sytytti otsalamppunsa ja antoi valokiilan
tunkeutua sisälle.
Majassa
ei ollut ketään. Mutta ikonihyllyllä Jumalansynnyttäjäikoni kaatui hitaasti
eteenpäin ja kumahti lattialle räsymaton päälle. Mies meni lähemmäs, matolle
oli myös pudonnut isokokoinen kirja. Mies otti sen käsiinsä, avasi, katsoi.
Venäjänkielinen teos oli vanha ja nahkakantinen, selän nahka oli keskeltä
haljennut liki kahtia. Halkeamasta pilkotti pala kellastunutta paperia. Pakko
se oli esille ottaa. Onneksi teksti oli karjalan kieltä. Päiväyksen mukaan kirjansitojanoviisi
oli paperin piilottanut 1800-luvun puolenvälin seutuvilla, igumeeni Damaskinin
aikana. Valitti oloaan, väitti olevansa kuin vankina. Mutta olipa tehnyt ruman
tempun Laatokan luostarille. Tässä nyt
tunnusti.
Mies vei
kirjan seuraavana päivänä luostarin
kirjastoon. Laatokan Valamon kirjat oli siirretty aikanaan Heinävedelle, mutta
kenelläkään ei ollut aavistustakaan siitä, miten teos oli alakerran lukitusta varastosta joutunut erakkomajan lattialle.
Eikä mies puhunut sanaakaan löytämästään paperista vaan kotiin palattuaan tilasi
itselleen ryhmämatkan Venäjälle, Laatokan saarelle, minne Neuvostoliiton
romahdettua oli uudelleen perustettu luostari.
Noustessaan
reppunsa kanssa Laatokan Valamon rannasta kohti ylhäällä loistavaa luostaria
mies edelleen mietti, pitäisikö hänen kääntyä löytöineen luostarin johdon
puoleen. Heinäveden Uudessa Valamossa se olisi ollut helpompaa, mutta mies ei
ollut tiennyt, kenen puoleen kääntyä. Luostarin johtajakin vaikutti liian
ylhäiseltä. Toisaalta hän ei osannut venäjää, joten täällä Laatokan Valamossa oli
turha ottaa keneenkään yhteyttä. Olkoon.
Hän ottaisi itse selville asian.
Luostarin
ulkokehän hotellissa hän majoittui siistiin huoneeseen matkatovereista valikoituneen
kuopiolaisen eläkeläisopettajan kanssa. Keskusteltuaan
aikansa muovimukijaloviinan voimalla, he huomasivat molemmat olevansa kokeneita
luostareissa kävijöitä. Aika meni mukavasti Athoksen matkoja muistellessa.
Aamulla he kävivät muun seurueen mukana trapesassa aamupalalla ja sitten
hetkisen seisomassa alakirkossa aamupalveluksessa. Puolenpäivän aikaan seurue
vieraili Nikolskin skiitassa, ja illallisen jälkeen, muun joukon lähtiessä iisalmelaisen
kirkkoherran perässä kulkemaan kohti igumenien hautausmaata, miehet irtaantuivat muista ja suuntasivat
matkansa kohti Uuden Jerusalemin skiittaa.
Skiitan
pihalla oli vanha kallioon louhittu kaivo, joka ei enää ollut käytössä. Vihreä
kartiomainen peltikansi peitti aukon. Kun
ilta oli jo pimennyt ja viimeisetkin valot skiitan ikkunoista sammuneet, miehet
hiipivät kaivolle, avasivat kannen ja kurkistivat sisälle. Oli siellä jonkinlainen naru, mutta varmuuden
vuoksi he käärivät esille mukanaan tuomansa köyden, kiinnittivät sen
poikkipuuhun ja laskivat toisen pään alas. Otsalampun valokeila osui syvällä
veteen. Tarmo – erakkomajan mies – lähti laskeutumaan köyttä pitkin, ja
eläkeläisopettaja Armas kurkki perään.
Metri
ennen veden pintaa, Tarmo muisteli. Missä lie ollut aikoinaan veden pinta? Mies
katseli otsalampun valossa seinämiä. Jossain piti olla tiili hieman seinämästä
ulkona. Mutta missä, ja millä korkeudella? Ehkä veden pinta oli ollut tuossa, missä
näkyi ikään kuin likainen naarmu. Ja siinähän törrötti tiili sentin ulkona
seinämästä. Tarmo irrotti tiilen puukollaan.
- Löytyi,
Tarmo kuiskasi, kaivoi puukolla kaivon seinää tiilen takaa ja veti esille
pienen paketin. Tiilen hän työnsi takaisin paikoilleen. Hän kiipesi nopeasti
ylös, onneksi he olivat tehneet naruun solmuja. Armas irrotti narun, ja miehet
luikkivat varovaisesti Golgatan kalliolle vievän polun päähän ja jatkoivat
siitä pääluostarille nukkumaan.
Paluumatkalla
Suomeen Tarmo piilotti kaivosta löytämänsä paketin vaatteisiinsa, eikä pyhiinvaeltajaseuruetta
tullissa kovin tarkasti tutkittukaan.
- Tämä on
ihmeellistä, arkkipiispa sanoi ja katseli kädessään korua, jonka Tarmo hänelle
ojensi. – Näyttää aivan aidolta. Pitää panna tutkimuksiin.
Ylidiakoni
luki Tarmon löytämää kirjoitusta. – Joka
tapauksessa risti kuuluu Suomelle. Tsaari
Aleksanteri I lahjoitti tällaisen igumeeni Innokentille vuonna 1819.
Ihmettelen vain, koska meillä jo on yksi turvavarastossa täällä, sen piti olla aito ja alkuperäinen.
Uuden Valamon luostarin museossa on kopio esillä. Mutta alkuperäistä luostarin igumeenit
ovat pitäneet yllään muun muassa uudenvuoden vastaanotoilla
presidentinlinnassa.
Luostarin
keljassa Tarmo ja Armas saivat lopultakin selvityksen asiasta. Kaksi kuukautta
oli miesten Venäjän matkasta kulunut. Molemmat ristit oli tarkastettu ja
molemmat oli todettu aidoiksi.
- Kun
luostarissa huomattiin ristin kadonneen, siitä teetettiin entisenveroinen kopio,
eikä asiasta hiiskuttu kenellekään. Kyllä Damaskinilla riitti rahaa ja
arvovaltaa ja Pietarin korusepillä taitoa, arveli luostarin igumeeni Sergei.
- Mitä
tästä seuraa? Tarmo kysyi.
- Asiaa
harkitaan, emme tee vielä päätöstä. Mutta kiitos teille.
Talvi oli
jo tullut luostariin. Ulkona satoi hiljalleen lunta, joka kuorrutti valkoisiksi
puut ja ruusupensaat. Miehet kävivät kirkossa aamu- ja iltapalveluksissa,
ruokailivat trapesassa, joivat munkkikahveja
ja keskustelivat mustaviittaisten
miesten kanssa. Lämmöllä heihin
suhtautuivat niin luostarin asukkaat kuin henkilökuntakin. Igumeeni itse opasti miehille kierroksen
luostarin alueella. Ja erakkomajallakin he kävivät, vaikka ei siellä enää
ihmeitä tapahtunut.
Eikä
miesten poistuessaan tarvinnut maksaa kolmen yön oleskeluaan luostarin Valkoisessa
vierasmajassa.
*****
Olen vieraillut molemmissa Valamon luostareissa usein, Uudessa Valamossa kymmeniä kertoja (myös Hurtan kanssa), ja Laatokan Valamossa kolme kertaa. Kaikki novellin paikat ovat oikeita, kaivosta ja erakon majasta lähtien. Myös timanttiristi on olemassa. Vain tapahtumat on keksitty. Kirjasta eroava teksti on merkitty kursiivilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti