MATKALLE VALMIS 2

 

Matkalle valmis 2

Nähtyään auton mies kääntyi pihaan pitkin heinikkoon juuri auennutta uraa. Miehellä oli päässään musta kypäränsä ja mopon tavaratelineellä keikkui ruskea paketti, narulla paikoilleen sidottuna. Mies ajoi auton vierelle, keinautti mopon tukijalalle, heitti kypärän päästään ohjaustangolle ja käveli minun luokseni kaivolle. Nousin seisomaan.

- Päivää, mies sanoi.

- Päivää, vastasin.

Hän hankasi hikeä otsaltaan pitkävartisen hansikkaansa kavosimeen.

- Kuuma päivä, hän sanoi. - Annatko minullekin vähän juotavaa?

Sanoin, että kaivossa on hyvää vettä. Hain autosta puhtaan kupin ja nostin hänelle vettä. Hän joi monta annosta, röyhtäisi hansikkaaseensa ja kiitto. Juotuaan hän istahti kyykkyasentoon kantapäittensä päälle.

- Et ole talon väkeä?

- En ole, estelin.

- Tästä lähtivät jo kauan sitten. Ajattelin, että voisit olla vaikka pojanpoika.

- Lähtivätkö pitkällekin, kysyin jotain sanoakseni.

- Ei kovinkaan, vähän matkaa tuonne eteenpäin. Siellä ovat kirkkomaan aidan kupeella kumpikin, sisäpuolella peräti. Kuolivat tulipalossa, salama kait iski. Talo paloi hetkessä tyystin, niin kuin itse näet. Minä olin hautajaisissa mukana, tietysti olin, oli koko kylä. Seuraavana päivänä tulin tänne ja naulasin nuo laudat ulkorakennuksen ikkunoihin. Ovelle pistin pönkän, vaikka ei täällä kukaan mitään varasta.

- Rehellistä seutua, ehdotin.

- Rehellistä on, hän varmisti.

- Tarvitaanko poliisia koko kylällä?

- Löytyy se poliisi. Mutta en siitä muuta sano, kuin että löytyy. Vaikka mukava mies, ei siinä mitään.

Nousin kaivonkannelta. - Pitää tästä lähteä, sanoin.

- Kiirettä pitää minullakin, mies sanoi. - Töihin pitää vielä tänään keretä.

Aloin kävellä autoa kohti.

- Käy katsomassa kirkkoa ja hautausmaata matkalla, mies huusi perään. - Katsomisenarvoiset paikat.

- Saatanpa käydäkin, vastasin, nostin kättä ja menin autoon. Käynnistäessäni ja vetäessäni turvavyötä päälle näin hänen asettelevan kypärää päähänsä ja nousevan mopon selkään. Lähdin. Pyörän alle osui hiekkalaikku ja mies peittyi pölypilveen.

Pihan jälkeen metsä synkkeni taas kuusikoksi. Tuntui, että tie kapeni yhä. Ajoin entistä huolellisemmin. Kymmeneen minuuttiin en nähnyt yhtään taloa, en sivutietä, en toista tiellä liikkujaa. Sitten aivan yllättäen osuin hautausmaan reunaan. Toisella puolen tietä kohosi ränsistynyt pieni kirkko. Jarrutin ja käännyin umpeenkasvaneelle pysäköintialueelle. Nousin autosta, kävelin kirkon ovelle ja vedin kahvasta. Ovi oli lukossa. Kiersin kirkon, enkä nähnyt ketään.

Kävelin tien yli hautausmaalle. Heti rautaisen portin toisella pulella oli valkoiseksi maalattu ruumishuone. Huoneen vieritse kulki hiekoitettu polku, joka haarautui pilkkomaan aluetta. Kävelin pitkin käytäviä, katselin molemmin puolin, luin hautakivien tekstejä.

Melkein jokaisessa kivessä oli samalle päivälle ainakin kaksi kuollutta. Mies ja nainen. Joskus koko perhe, isä, äiti ja viisi lasta.

Orava heitti kävyn päähäni.

Palasin autolle. Samaan aikaan mopomies tuli tietä pitkin. Hän pysäytti vierelle, riisui kypärän ja huoahti.

- Katselit haudat, hän sanoi.

- Katselin, sanoin. - Selitätkö minulle yhden asian?

- Saatan selittää, jos tiedän, hän vastasi.

Miksi täällä kuolee aina monta ihmistä kerralla? Liki jokaisessa hautakivessä on useamman kohdalla sama lähtöpäivä. Onko jokin kulkutauti liikkeellä?

- Ei ole kulkutautia. Olemme harvinaisen tervettä väkeä. Mutta tulipaloja on ollut paljon viime aikoina.

Tuhopolttoja? Pyromaani valloillaan?

- Ei mitään sellaista, ei rikollista. Luonnonvoimat riehuvat. Salamat iskevät, talot palavat, ihnmiset eivät ehdi pakoon.

- Ei ukonilma tapa sataa ihmistä muutamaan vuoteen.

- Jaa, ehkei. Mutta niin on täällä käynyt. Eikä kylällä ole montakaan palamatonta kunnollista rakennusta. Tämä kirkko, ja seurantalo, ja muutama ulkorakennus.

Käännyin katsomaan kirkkoa. Auringon säde työntyi esiin kuusenlatvojen keskeltä ja kirkasti ruostuneen ristin. Ristin juuresta lähtevän ukkosenjohdattimen oli salama sulattanut avuttomille kiekuroille.