Matkalle valmis 3

 

Matkalle valmis 3

- Haluatko nähdä kirkon sisäpuolelta? mopomies kysyi.

- Yritin jo sisälle, vastasin. - Vedin ovea, mutta se oli lukossa.

Mies lähti kävelemään kohti kirkkoa ja viittasi minut mukaansa. Seurasin häntä, kirkon ovella hän ojensi kätensä ja kaivoi avaimen esille vuorilaudan alta.

- Eipä ole kummoinen piilo, arvelin.

- Me olemme rehellisiä, mies sanoi. - kaikki kyläläiset tietävät hyvinkin, missä avain on. Me voimme mennä kirkkoon milloin tahansa meillä on siihen tarve.

Hän avasi oven. Se aukeni raskaasti, pahasti naristen. Kysyin, eikö seurakunnalla ollut suntiota rasvaamassa ovea ja pitämässä paikkoja kunnossa.

- Ei ole, hän vastasi. - Tarpeeton mies näin pienessä seurakunnassa. Me teemme työt vuoron perään, ehkä joskus pidämme talkootkin.

Menimme sisälle. Eteinen haisi ummehtuneelle kivikellarille. Sisäovi oli juuttunut puoliksi auki, joten luikahdimme sivuttain kirkkosaliin.

Kirkossa oli kymmenen pitkää penkkiä ja alttarin takana riippui seinällä puusta veistelty ristiinnaulitun kuva. Ikkunasta lankesi valonsäde juuri Vapahtajan kasvoille.

- Hienosti suunniteltu, sanoin.

- Niin mikä? hän kysyi.

- Jeesuksen kasvoille osuu valonsäde.

- Katsos pirua, niin osuu.

- Jeesus on siinä niin kuin kirkastettuna, arvelin.

- Kirkastettu on, kolmestikin.

- Ojentelee kättään, niin kuin haluaisi kouraansa jotain, jollei muuta niin käsipäivää, ihmettelin.

- Niin, käsi vääntyi ukonilmalla irralleen naulastaan. Näetkö ristissä tyhjän ruostuneen naulan? Ja puunsäleet ranteessa? Oli sille kerran pantu käteen tyhjä pontikkapullo, mutta minä otin sen pois, ei se jotenkin tuntunut asialliselta.

Istahdin viimeiselle penkkiriville, penkin päähän, katselemaan ympärilleni. Kirkko oli pimeä, ja tarkemmin katsellen hyvin likainen. Rotta juoksi alttarikorokkeella, pysähtyi hetkeksi nuuskimaan samettia ja jatkoi matkaansa näkymättömiin. Hämähäkinverkot roikkuivat katosta ja nurkista, levittäytyivät ikkunoitten eteen himmentämään omalta osaltaan salia. Saarnatuoli oli vinossa, ehkä routa oli keväällä käännellyt kirkkoa.

Katsoessani taakse ylös näin urut. Ne olivat pienellä urkuparvella, ja heti tuli mieleeni mennä alta pois. Hökötys tulisi alas koska tahansa.

Mopomies istahti vierelleni ja laski kädessään pitämänsä kypärän polvelleen.

- Tällainen kirkko meillä on, hän sanoi.

- Lienette uskovaista väkeä?

- Tokko kovin. Taitaa olla höpöä koko armo ja autuus. Ei ole kylää kukaan eikä mikään auttanut. Eikä minuakaan.

- Onko täällä jumalanpalveluksia?

- On niitä joskus, pitäähän niitä olla, kun on kerran palkattu niin pappi kuin kanttorikin. Kanttori on oikeastaan sivutoiminen, oli koululla opettajana ennen kuin koulu paloi, ja viimeinen lapsi siinä mukana, joten tällä hetkellä hänen ainoa työnsä on virrenveisuu.

Nousin penkiltä ja kävin kiertämässä kirkon sisäosat. Kurkistin saarnatuoliin, katselin puista ukkoparkaa alttariseinällä, nousin urkuparven portaitakin miltei ylös asti. Portaat natisivat ja pölysivät. Ylhäällä oli poljettava soittopeli, jonka kosketinpöydästä puuttui muutama kosketin. Käännyin laskeutumaan ja kävelin ulko-ovelle. Mopomies seisoi rappusilla kypärä päässään, lukitsi oven ja pisti avaimen piilorakoonsa. Kiitin avusta ja opastuksesta. Mies murahti minulle hyvää matkanjatkoa, ja arveli meidän vielä törmäävän jossain toisiimme.

- Ehkä tapaamme illan mittaan, niin hän sanoi.

- Voi olla, sanoin. - Olen menossa häihin, jatkoin.

- Kukapa ei olisi, hän sanoi. - Mene sinä edellä ja kerro terveisiä, että minä olen tulossa. Vaikka eivät ne ilman minua aloita.

Lupasin viedä hänen sanansa. Kävelimme tien yli kulkupeleillemme. Menim autoon, nyökkäsin miehelle ja lähdin ajamaan. Takapeilistä näin hänen nousevan mopedilleen ja polkaisevan sen käyntiin. Hän kokeili, että paketti oli kunnolla kiinni tarakalla, väänsi kaasua ja antoi koneen vetää.

- Simson! muistin äkkiä itsekseni.

Se oli tuon mopedin merkki.