torstai 31. lokakuuta 2024

SUOMUSSALMELTA AMERIIKKAAN

 Luettu:

129. Waltari Mika: ANTERO EI ENÄÄ PALAA §½

177 s. Wsoy 1942

Waltarin tilaustyönä kirjoittama sotapropagandateos, jonka NL kielsi sodan jälkeen. Ei näin synkkä kirja kyllä maapuolustushenkeä nostata kuolemineen ja kurjuuksineen. Tämän niteen on omistanut kers. E. Kyläpäinen Perkjärvellä 23.3.42.


  

130. Waltari Satu: HÄMÄRÄN MATKAMIEHET §§

271 s. Wsoy 1964

Tavallaan fantastinen rinnakkaismaailmakuvaus. Kitarisaleikkaus, lohikäärme, hevosia ja ritareita. Sekä leppoisa meno päällä. Tyylillisesti herkkua.



131. NUORI SUOMI Joulualbumi XXIII

220 s. 1913

Kirjallinen albumi, jolla ei ole mitään tekemistä joulun kanssa. Kansikuvassakin soudellaan vesillä, eikä sisällä ole yhtään tonttua. Fantasiahyllyyn teos kuuluu hupinovellin Lentokoneella Suomussalmelta Ameriikkaan takia. Sen kirjoitti Ilmari Kianto. Mukana on myös Larin-Kyöstin mainio Juoksa Joikuja.

 

 
Kävimme Jyväskylässä viemässä kirjoja sisarelle. Paikallisesta kirpparista ostimme neljä dvd-levyä, Wallandereita. Kirjoja ei löytynyt. Mennessä joimme kahvit ja tullessa ruokailimme Jari-Pekassa, 
Minulla on vaikeuksia saada skanneri ja uusi tietokone toimimaan keskenään. Pitää lepytellä niitä.

 


maanantai 28. lokakuuta 2024

TIETOKONE NIMELTÄ WHPIETARI

 Siinä se on, uusi läppäri.


Vaihteeksi 17-tuumainen. Näin vanhalla on jo vaikeuksia saada kaikki pelaamaan, ennen kaikkea siirtää kuvia ja muuta sellaista vanhasta koneesta. Mutta hyvin tuntuu kaikki pelaavan. Jonotin aikani ensin Powerilla ja sitten Gigantissa, mutta ketään ei keppiukko kiinnostanut, joten hain tämän Prismasta. (No, oli niissä vähän ruuhkaakin, mutta nuorempia palveltiin ensin.) Tämän postauksen tein lähinnä kokeillakseni kuvansiirtoa ym. asiaan kuuluvaa.

Keskiviikkona menemme Jyväskylään viemään kirjoja sisarelle. Isäinpäivän seutuvilla menemme Varkauteen ja jouluksi Valamoon. Siinä ohjelmaa. 

Alastalo 2:  143.

lauantai 26. lokakuuta 2024

SUNNEVOITA

 Luettu:

 

126. Agapetus: ROVASTIN HÄÄMATKAT §§

229 s. Otava 1959 6.p

Kuudes painos, ja filmattukin on tämä Yrjö Soinin kirjoittama leppoisa teos, jonka huumori perustuu väärinkäsityksiin ja tilannekomiikkaan. Lempikin leimahtelee ja tohtori nai rovastin tyttären. Ah autuutta.



Utrio Kaari: SUNNEVA

127. SUNNEVA JAARLINTYTÄR §§§½

128. SUNNEVA KEISARIN KAUPUNGISSA §§§

752 s. Tammi 2012  (1969/1970)

Yhteispainos, erittäin viihdyttävä ja epäuskottava tarina neidosta, joka on vuoron perään kuolemaisillaan kurjana tai tiptoppina ylimysrouvana. Ja tietenkin lopussa vajotaan herttuattarena herttuan syliin.


 Tietokone yrittää oikutella. Ostin ulkoisen muistin, johon siirrän varmuuden vuoksi  tarpeellisia tietoja. Harkitsen vakavasti uuden koneen hankkimista. 

Alastalo 2: 130

torstai 24. lokakuuta 2024

Matkalle valmis 5

 

Matkalle valmis 5



Mäeltä alkoivat palaneet talot. Tiiliröykkiöt sekoittuivat mustuneitten lautakasojen kaaokseen, autioituneita pihoja peitti vesoittunut nurmi. Ulkorakennukset seisoivt orpoina syrjemmällä, monista niistäkin olivat seinät kärventyneet tai katto romahtanut.

Tie laskeutui mäkeä alas. Vasemmalla kulki ruskealiejuinen joki. Oikealla levisi entinen peltoaukeama. Ajoin jokea seurailevaa tietä ja saavuin risteykseen. Vasemmalle kulkevan tien esteeksi oli kaatunut puu. Risteyksen puolestakymmenestä talosta yksikään ei enää seissyt eheänä, jopa vanha tehdasrakennus oli sortunut betonin ja puun epätoivoiseksi rykelmäksi.

Käännyin siis oikealle ja ajoin ylös mäkeä. Tie nousi kuin käärme, kiertyi ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan. Mäen päällä oli ennen ollut kauppa, nyt sen kohdalla kyyhötti enää lahonmnut maitolaituri. Laiturin luota erosi vasemmalle pienempi tie. Ajoin sitä kaksisataa metriä.

Seurantalon seinässä paloi alaston sähkölamppu. Se vilahti silmiini jo jonkin matkan päähän, harvan sireenikön läpi. Tulin talon kohdalle ja käännyin pihaan kahden betonipylvään välitse. Pihaa peitti hoitamaton nurmikko, johon monet jalat olivat polkeneet jälkensä.

Peruutin auton sivummalle, kolmen pienehkön koivun väliin, sähkölinjan alle, nousin autosta ja jäin sen vierelle seisomaan. Verryttelin vartaloani samalla kun katselin ympärilleni.

Ulkorakennus oli poissa. Pimeässä olin erottavani siinä kohden mustia puujätteitä. Käänsin katseeni rakennukselle. Oven vieressä oli polkupyöräteline, jossa seisoi rivissä seitsemänmoista mustaa polkupyörää.

Valtava koivu oven toisella puolen heitti varjon pihaan. Muistin usein seisoneeni sen alla, ylöspäin katsoen, keräten suuhuni katkenneesta oksasta tippuvaa kevätmahlaa. Muut lapset olivat seisoneet ympärilläni, kaikilla suut samalla tavoin taivaalle avoimina.

Puuraput heijastivat vaivoin keltaista niukkaa valoa. Jalkatrallin alle oli työnnetty havuja viuhkaksi. Pyyhin kenkäni havuihin, haistoin murtuvat neulaset ja nousin ovelle. Avasin oven ja työnnyin eteiseen, jossa pyyhin jalkani uudelleen, nyt kuminpalasista koottuun mattoon. Menin sisemmästä ovesta ja tulin suurempaan eteiseen, joka sekin oli tyhjä. Seisoin keskellä ruskealattiaista eteistä, katselin ympärilleni antaen muistojen kulkea. Jopa paikan haju toi mieleeni monta entistä hetkeä. Katsoin vihreänharmaata ovea, josta pääsi saliin, ja kuvittelin hääväen, joka siellä valmistautui juhlatilaisuuteen. Sali oli koristeltu kukin ja liinoin, ikkunoissa heiluivat kesävehot, lattia oli kuurattu ja kynttilöity, koivun oksia työnnetty pystyyn näyttämön eteen.

Yhtäkkiä hiljaisuus rävähti selälleen. Juhlasalin puolella alkoi soida viulu, ja sen melodiaan yhtyivät tuota pikaa pimpparauta ja haitari.

Häät.



tiistai 22. lokakuuta 2024

Matkalle valmis 4

 Matkalle valmis 4


Lähdin ajamaan kirkolta tietä eteenpäin. Hidastin vauhdin viiteenkymppiin. Vähän käytetyn soratien keskustaan ilmestyivät kasvit. Kahden pyöränjäljen välissä kasvoivat piharatamot, sauniot, silmäruohot ja apilat. Vielä muutaman sata metriä ajettuani auton pohjaa alkoivat piiskata särmäkuismat, pujot, ohdakkeet, takiaiset ja peltovalvatit.

Tien reunan kuusikko jatkui tiheänä ja läpinäkymättömänä. Kun maasto alkoi kohota, vaihdooin pienemmälle. Moottori jyrisi ja auto nousi raskaasti irtohiekalla.Jänis ryntäsi pöheiköstä edelleni, juoksi hetken tietä pitkin polveillen ja hyppäsi viimein piiloon.

Päästyäni mäen päälle alkoi sade. Pilvet ryntäsivät ylleni kuusikon takaa, vesi ryöppysi tuulilasille. Enkä pian nähnyt tietä. Pysähdyin, annoin moottorin käydä ja tuulilasin pyyhkijöiden heilua. Salamat halkoivat taivasta, jyrinä ylitti hetkittäin moottorin äänen. Katselin eteeni ja odotin.

Vesi muodosti tielle koskia ja lätäköitä. Tuuli heitti metsästä konepellille oksankappaleen ja pelkäsin jonkin suuren kuusen kaatuvan esteeksi tielle. Pimeni niin, etten enää nähnyt ympärilleni. Auton valokeiloissa pisarat hyppivät villisti milloin vaakasuoraan, milloin ylös tai alas. Humauksessa vesipisarat vaihtuivat rakeiksi, valkeat jääpalat hakkasivat kattoa ja pomppivat konepellillä. Katsoin taustapeiliin – jossain siellä mopomies oli tulossa perässäni.

Näin vähän matkaa edessäpäin levennyksen tiessä. Nitkuttelin siinä auton ympäri ja aloin varovaisesti ajaa tulosuuntaani. Ajattelin tarjota miehelle sateelta suojatun paikan autossani. Ajoin, kunnes näin mopon seisovan jalallaan tien reunassa. Pysäytin ja soitin äänimerkkiä. Auton valojen sivuhehkussa näin lähimmän kuusen alaoksien heilahtavan. Mies vilkutti neulasten välistä.

- Tule sateensuojaan! huusin hänelle.

Mies ryntäsi kuusisuojastaan autolle ja istahti viereeni.

- Parempi tässä lie, vaikka ei tuonne kuusen alle paljon vettä tippunut.

- En muista ennen tällaista ilmaa nähneeni, sanoin.

- On näitä täällä riittänyt viimeisten vuosien aikana. Pahempiakin, ei nyt tuule kovin mahdottomasti. Eikä tulenloimuja näy. On niin vähän palamattomia taloja jäljellä.

- Paljonko kylässä on tällä hetkellä asukkaita? kysyin.

- Niin tuota, hän mietti. - Akseli ja Jaakko ja Tauno. Ja Marja tietenkin. Neljä heitä. Sitten Kalle ja Matti, eli nyt kuusi. Lääkäri käy joskus, asuu nimittäin kaupan yläkerrassa. Seitsemän. Pappi, kanttori ja poliisi. Ja se kauppias apulaisineen. Kaksitoista. Ja sitten siellä täällä asustaa kymmenkunta miestä, he ovat menettäneet perheensä. Ovat menneet vähän sekaisin. Akseli on VPK:n päällikkö ja nämä miehet ovat olevinaan vapaapalokuntalaisia. On heillä ollut työtä, kyllä on. Joten kylässä asustaa parikymmentä henkeä. Nyt tulit vielä sinä.

- Minä olen vain häävieras.

- Niinpä toki, vieras tietenkin.

- Entä sinä itse? Kysyin.

- Jospa vieras minäkin, tiedä häntä.

Hiljenimme ja seurasimme salamointia ja jylinää, rakeiden kalinaa katolla. Sitten myrsky loppui, samalla vauhdilla kuin oli alkanutkin. Taivas singahti tummana näkyviin mustien kuusenlatvojen välissä. Kuu purjehti esiin ja valaisi kalpeasti maisemaa. Avasin auton ikkunan.

- Sade loppui, sanoin, jotta ei olisi niin hiljaista.

- Aina on loppunut, mies sanoi. - Näytä valoa, niin haen paketin kuusen alta.

Hän nousi autosta jea loikkasi ojan ylitse. Peruutin auton niin, että ajovalot auttoivat häntä peremmälle. Hän pudisteli kuusesta vihreitä vesitippoja, työntyi oksien väliin ja tuli heti takaisin ruskean laatikon kanssa. Hän astui tielle ja alkoi köyttää kantamusta mopon tarakalle.

- Voin minä sen viedä, samaan paikkaan kun olemme menossa, ehdotin.

- En saa antaa, tässä on näes häälahja. Se on minun vastuullani. Älä ajattele pahaa, muuten luotan sinuun tyystin.

- Ei kait lahja mennyt pilalle?

- Ei haittaa vaikka kastuisi. Ei se miksikään muutu, kuulemma. Taitaa olla ruostumatonta ainetta.

- Onko painava?

- Voisi siinä olla vaikka muutama kattila, hän arveli.

- Vai kattiloita.

- Näet sitten perillä, kun lahjojen aika tulee, hän lopetti keskustelun, viittasi minut ajamaan edellä ja polkaisi Simsonin käyntiin.

Katselin mopon etuvaloa takapeilistä niin kauan kuin pystyin. Olin alkanut pitää miehestä.

KAIKENLAISTA TYLSÄÄ

 Luettu:

 123. Mukka Timo K.: KYYHKY JA UNIKKO §§½

112 s. Wsoy 1970 2.p

Epätoivoiselta tuntuva yritys kirjoittaa pohjoinen balladi. Viina, tuska, kielletty lempi ja puukkomurha valuvat tunturijokeen eikä tunturikurmitsa soi.



124. Wallace Edgar: HÄMÄRÄN HUONEEN ARVOITUS §§

393 s. Otava 1960 2.p

Kiemurainen juoni, Suomen kuningattaren kaulakoru, epäjumalankuva täynnä raakatimantteja ja kääntyvä takka. Pahat miehet palkkansa saavat, ja poliisi neiti Audreyn. Suomentajaa ei ole nimetty, eikä anglismeja vilisevä työ sitä ansaitsekaan.




125. Dexter Colin: NEIDONSURMA §§

223 s. Otava 1991 (Ilkka Tervo)

Morse pitkästyy sairaalassa ja alkaa tutkia ikivanhaa murhaa. Toki homma selviää, vaan eipä ole mahdollisuutta väärää hirttotuomiota perua. Tylsä juttu.


***************

Tietokone teki suuren päivityksen ja nyt kaikki on sekaisin. Ostaisin uuden pelin, mutta tiedostojen siirto on tylsää. 

Alastalo 2  78. Tylsää on tämäkin. Mutta pitää lukea joka sana, kun on Herran sana annettu.

lauantai 19. lokakuuta 2024

Matkalle valmis 3

 

Matkalle valmis 3


- Haluatko nähdä kirkon sisäpuolelta? mopomies kysyi.

- Yritin jo sisälle, vastasin. - Vedin ovea, mutta se oli lukossa.

Mies lähti kävelemään kohti kirkkoa ja viittasi minut mukaansa. Seurasin häntä, kirkon ovella hän ojensi kätensä ja kaivoi avaimen esille vuorilaudan alta.

- Eipä ole kummoinen piilo, arvelin.

- Me olemme rehellisiä, mies sanoi. - kaikki kyläläiset tietävät hyvinkin, missä avain on. Me voimme mennä kirkkoon milloin tahansa meillä on siihen tarve.

Hän avasi oven. Se aukeni raskaasti, pahasti naristen. Kysyin, eikö seurakunnalla ollut suntiota rasvaamassa ovea ja pitämässä paikkoja kunnossa.

- Ei ole, hän vastasi. - Tarpeeton mies näin pienessä seurakunnassa. Me teemme työt vuoron perään, ehkä joskus pidämme talkootkin.

Menimme sisälle. Eteinen haisi ummehtuneelle kivikellarille. Sisäovi oli juuttunut puoliksi auki, joten luikahdimme sivuttain kirkkosaliin.

Kirkossa oli kymmenen pitkää penkkiä ja alttarin takana riippui seinällä puusta veistelty ristiinnaulitun kuva. Ikkunasta lankesi valonsäde juuri Vapahtajan kasvoille.

- Hienosti suunniteltu, sanoin.

- Niin mikä? hän kysyi.

- Jeesuksen kasvoille osuu valonsäde.

- Katsos pirua, niin osuu.

- Jeesus on siinä niin kuin kirkastettuna, arvelin.

- Kirkastettu on, kolmestikin.

- Ojentelee kättään, niin kuin haluaisi kouraansa jotain, jollei muuta niin käsipäivää, ihmettelin.

- Niin, käsi vääntyi ukonilmalla irralleen naulastaan. Näetkö ristissä tyhjän ruostuneen naulan? Ja puunsäleet ranteessa? Oli sille kerran pantu käteen tyhjä pontikkapullo, mutta minä otin sen pois, ei se jotenkin tuntunut asialliselta.

Istahdin viimeiselle penkkiriville, penkin päähän, katselemaan ympärilleni. Kirkko oli pimeä, ja tarkemmin katsellen hyvin likainen. Rotta juoksi alttarikorokkeella, pysähtyi hetkeksi nuuskimaan samettia ja jatkoi matkaansa näkymättömiin. Hämähäkinverkot roikkuivat katosta ja nurkista, levittäytyivät ikkunoitten eteen himmentämään omalta osaltaan salia. Saarnatuoli oli vinossa, ehkä routa oli keväällä käännellyt kirkkoa.

Katsoessani taakse ylös näin urut. Ne olivat pienellä urkuparvella, ja heti tuli mieleeni mennä alta pois. Hökötys tulisi alas koska tahansa.

Mopomies istahti vierelleni ja laski kädessään pitämänsä kypärän polvelleen.

- Tällainen kirkko meillä on, hän sanoi.

- Lienette uskovaista väkeä?

- Tokko kovin. Taitaa olla höpöä koko armo ja autuus. Ei ole kylää kukaan eikä mikään auttanut. Eikä minuakaan.

- Onko täällä jumalanpalveluksia?

- On niitä joskus, pitäähän niitä olla, kun on kerran palkattu niin pappi kuin kanttorikin. Kanttori on oikeastaan sivutoiminen, oli koululla opettajana ennen kuin koulu paloi, ja viimeinen lapsi siinä mukana, joten tällä hetkellä hänen ainoa työnsä on virrenveisuu.

Nousin penkiltä ja kävin kiertämässä kirkon sisäosat. Kurkistin saarnatuoliin, katselin puista ukkoparkaa alttariseinällä, nousin urkuparven portaitakin miltei ylös asti. Portaat natisivat ja pölysivät. Ylhäällä oli poljettava soittopeli, jonka kosketinpöydästä puuttui muutama kosketin. Käännyin laskeutumaan ja kävelin ulko-ovelle. Mopomies seisoi rappusilla kypärä päässään, lukitsi oven ja pisti avaimen piilorakoonsa. Kiitin avusta ja opastuksesta. Mies murahti minulle hyvää matkanjatkoa, ja arveli meidän vielä törmäävän jossain toisiimme.

- Ehkä tapaamme illan mittaan, niin hän sanoi.

- Voi olla, sanoin. - Olen menossa häihin, jatkoin.

- Kukapa ei olisi, hän sanoi. - Mene sinä edellä ja kerro terveisiä, että minä olen tulossa. Vaikka eivät ne ilman minua aloita.

Lupasin viedä hänen sanansa. Kävelimme tien yli kulkupeleillemme. Menim autoon, nyökkäsin miehelle ja lähdin ajamaan. Takapeilistä näin hänen nousevan mopedilleen ja polkaisevan sen käyntiin. Hän kokeili, että paketti oli kunnolla kiinni tarakalla, väänsi kaasua ja antoi koneen vetää.

- Simson! muistin äkkiä itsekseni.

Se oli tuon mopedin merkki.

perjantai 18. lokakuuta 2024

Jatkosodassa mukana?

Iisalmen Lähetyskirpputorilta ostamani heikkokuntoisen teoksen, nimeltä Antero ei enää palaa, tekijä Mika Waltari, nimilehdellä on mielenkiintoinen teksti. Kannen kuva edellisessä julkaisussa. (Inhoan postaus-sanaa.)


Ehkä teos on ollut kersantin repussa mukana jatkosodassa, ja reissussa rähjääntynyt, hieman kastunutkin. Kyllä sen lukemaan pystyy.

torstai 17. lokakuuta 2024

Palaamaton Antero

 Kävimme Iisalmessa. Kahvit kauppahallissa, lounas Raatihuoneella, välillä sekalaista kävelyä ja kirpputorien läpimeno.  




Ylempi Raatihuone (joka on vanha raatihuone), alempi kauppahalli.  Ruoka oli erittäinkin hyvää ja kauppahallin munkit on tehty Väisäsen lihassa mainion munkkimaisiksi. - Kahviossa toimii myös lihatiski.


Lähetyskirpputorilta löytyi omaani parempi Auruksen tapaus, ja meiltä puuttunut Waltari. Antero ei ole loistokunnossa, mutta kannatti siitä kaksi euroa maksaa.  Lisäksi ostimme muutaman dvd-levyn.

Alastalo 2: 66.

keskiviikko 16. lokakuuta 2024

MATKALLE VALMIS 2

 

Matkalle valmis 2


Nähtyään auton mies kääntyi pihaan pitkin heinikkoon juuri auennutta uraa. Miehellä oli päässään musta kypäränsä ja mopon tavaratelineellä keikkui ruskea paketti, narulla paikoilleen sidottuna. Mies ajoi auton vierelle, keinautti mopon tukijalalle, heitti kypärän päästään ohjaustangolle ja käveli minun luokseni kaivolle. Nousin seisomaan.

- Päivää, mies sanoi.

- Päivää, vastasin.

Hän hankasi hikeä otsaltaan pitkävartisen hansikkaansa kavosimeen.

- Kuuma päivä, hän sanoi. - Annatko minullekin vähän juotavaa?

Sanoin, että kaivossa on hyvää vettä. Hain autosta puhtaan kupin ja nostin hänelle vettä. Hän joi monta annosta, röyhtäisi hansikkaaseensa ja kiitto. Juotuaan hän istahti kyykkyasentoon kantapäittensä päälle.

- Et ole talon väkeä?

- En ole, estelin.

- Tästä lähtivät jo kauan sitten. Ajattelin, että voisit olla vaikka pojanpoika.

- Lähtivätkö pitkällekin, kysyin jotain sanoakseni.

- Ei kovinkaan, vähän matkaa tuonne eteenpäin. Siellä ovat kirkkomaan aidan kupeella kumpikin, sisäpuolella peräti. Kuolivat tulipalossa, salama kait iski. Talo paloi hetkessä tyystin, niin kuin itse näet. Minä olin hautajaisissa mukana, tietysti olin, oli koko kylä. Seuraavana päivänä tulin tänne ja naulasin nuo laudat ulkorakennuksen ikkunoihin. Ovelle pistin pönkän, vaikka ei täällä kukaan mitään varasta.

- Rehellistä seutua, ehdotin.

- Rehellistä on, hän varmisti.

- Tarvitaanko poliisia koko kylällä?

- Löytyy se poliisi. Mutta en siitä muuta sano, kuin että löytyy. Vaikka mukava mies, ei siinä mitään.

Nousin kaivonkannelta. - Pitää tästä lähteä, sanoin.

- Kiirettä pitää minullakin, mies sanoi. - Töihin pitää vielä tänään keretä.

Aloin kävellä autoa kohti.

- Käy katsomassa kirkkoa ja hautausmaata matkalla, mies huusi perään. - Katsomisenarvoiset paikat.

- Saatanpa käydäkin, vastasin, nostin kättä ja menin autoon. Käynnistäessäni ja vetäessäni turvavyötä päälle näin hänen asettelevan kypärää päähänsä ja nousevan mopon selkään. Lähdin. Pyörän alle osui hiekkalaikku ja mies peittyi pölypilveen.

Pihan jälkeen metsä synkkeni taas kuusikoksi. Tuntui, että tie kapeni yhä. Ajoin entistä huolellisemmin. Kymmeneen minuuttiin en nähnyt yhtään taloa, en sivutietä, en toista tiellä liikkujaa. Sitten aivan yllättäen osuin hautausmaan reunaan. Toisella puolen tietä kohosi ränsistynyt pieni kirkko. Jarrutin ja käännyin umpeenkasvaneelle pysäköintialueelle. Nousin autosta, kävelin kirkon ovelle ja vedin kahvasta. Ovi oli lukossa. Kiersin kirkon, enkä nähnyt ketään.

Kävelin tien yli hautausmaalle. Heti rautaisen portin toisella pulella oli valkoiseksi maalattu ruumishuone. Huoneen vieritse kulki hiekoitettu polku, joka haarautui pilkkomaan aluetta. Kävelin pitkin käytäviä, katselin molemmin puolin, luin hautakivien tekstejä.

Melkein jokaisessa kivessä oli samalle päivälle ainakin kaksi kuollutta. Mies ja nainen. Joskus koko perhe, isä, äiti ja viisi lasta.

Orava heitti kävyn päähäni.

Palasin autolle. Samaan aikaan mopomies tuli tietä pitkin. Hän pysäytti vierelle, riisui kypärän ja huoahti.

- Katselit haudat, hän sanoi.

- Katselin, sanoin. - Selitätkö minulle yhden asian?

- Saatan selittää, jos tiedän, hän vastasi.

Miksi täällä kuolee aina monta ihmistä kerralla? Liki jokaisessa hautakivessä on useamman kohdalla sama lähtöpäivä. Onko jokin kulkutauti liikkeellä?

- Ei ole kulkutautia. Olemme harvinaisen tervettä väkeä. Mutta tulipaloja on ollut paljon viime aikoina.

Tuhopolttoja? Pyromaani valloillaan?

- Ei mitään sellaista, ei rikollista. Luonnonvoimat riehuvat. Salamat iskevät, talot palavat, ihnmiset eivät ehdi pakoon.

- Ei ukonilma tapa sataa ihmistä muutamaan vuoteen.

- Jaa, ehkei. Mutta niin on täällä käynyt. Eikä kylällä ole montakaan palamatonta kunnollista rakennusta. Tämä kirkko, ja seurantalo, ja muutama ulkorakennus.

Käännyin katsomaan kirkkoa. Auringon säde työntyi esiin kuusenlatvojen keskeltä ja kirkasti ruostuneen ristin. Ristin juuresta lähtevän ukkosenjohdattimen oli salama sulattanut avuttomille kiekuroille.

tiistai 15. lokakuuta 2024

MATKALLE VALMIS

 Alan siirtää tähän blogiin aikanaan kirjoittamaani fantasiakertomusta Matkalle valmis.  Tekstit löytyvät oikealta tunnisteet-kohdassa  AA-Matkalle valmis, sitä mukaa, kun saan ne naputeltua.  



MATKALLE VALMIS

WHH 202


Alku


Punaisen ulkorakennuksen edessä oli klapin päällä kallellaan lauta, jolle oli kerätty kaksitoista kapulaa. Marja otti vauhdin, hyppäsi ilmaan ja polkaisi lautaa niin, että kapulat sinkoilivat ympäriinsä. Jaakko kiirehti keräämään kapuloita takaisin paikalleen, Tauno ryntäsi kiviaidan taakse piiloon. Marja, Kalle, Matti ja Lasse juoksivat ulkorakennuksen nurkan ympäri liiterin takaovelle ja siitä sisään liiteriin. Liiterissä he kiipesivät seinää ylös, aukolle, josta pääsi viereisen aitan yli saunan vinttiin. Kalle ehti ensimmäisenä perille, ylitti vintin, haparoi kätensä laudanrakoon ja avasi oven. Neljästään he työntyivät kapeaan tilaan ulkoseinän ja huteran väliseinän väliin. Ulkona Jaakko huusi ”kaksitoista kapulaa”, joten peli oli käynnissä. Lasse ryömi seinänrajaan kurkistamaan ulos. Jaakko seisoi laudan vierellä hakukeppi kädessään ja katseli ympärilleen. Marja tuli Lassen vierelle kihertämään. Matti kysyi, mita ulkona näkyi.

- Jaakko on hölmön näköinen, Marja kertoi.

Jaakko juoksi kiviaidalle ja palasi heti takaisin Tauno perässään. Jaakko kosketti lautaa kepillään ja huusi Taunon nimen.

- Lähdetäänkö vai jäädäänkö tänne? Kalle kysyi.

- Odotetaan vähän aikaa. Annetaan sen etsiä tarpeekseen, Lasse sanoi.

Jaakko käveli vuorotellen molemmilla nurkilla ja katsoi liiteriinkin. Tauno seisoi aitan kivirapulla pyörittelemässä käsiään.

- Tulkaa pelastamaan, Tauno huusi.

Marja selosti hiljaisella äänellä tapahtumia. Lasse ryömi pois raolta ja istahti Matin ja Kallen viereen kapealle penkille. Marjakin tuli penkille.

Ulkona pimeni, sadekuuro romahti katolle ja hakkasi peltiä. Pieni koppero tärisi ja voihki, kun salama iski alas pilvistä, ja jyrähdys seurasi heti. Kuiva puu otti tulen. Kaksitoista kapulaa valuivat veden mukana maahan. Tuuli aukaisi aitan oven ja sulki sen heti uudelleen. Veto kohautti liekit korkeiksi.

Kun sade taukosi, aurinko ja tuli alkoivat kuivattaa pihaa.


1.


Auto vyöryi pitkin tietä, ja edestäpäin paistava aurinko häikäisi silmiin. Käänsin suojaläpän alas, avasin sivuikkunaa kymmenen senttiä ja päästin raitista ilmaa sisälle.

Kesä oli parhaimmillaan. Tienvarret ryöppysivät kukkia, linnut purjehtivat heikossa tuulessa pilvien lomassa, tytöt ajelivat pyörillään hameenhelmat liehuen. Tie kulki laajojen peltoaukeamien halki. Peltojen keskellä seisoivat vauraat talot; autot ja traktorit liikkuivat sivuteitä edestakaisin. Emännät kävelivät navettoihin, isännät taluttivat hevosia pelloilla. Joku vanhus keinui kitisevässä pihakiikussa yhdessä mustavalkoisen kissansa kanssa. Maaseutu eli.

Peltoaukean jälkeen alkoi metsätaival. Ensin tien vieriä reunustivat lehtipuut, mutta pian männyt ottivat niiden paikan. Komeat punarunkoiset hongat kohottautuivat ylpeinä korkeuteen. Tikka hakkasi kelopuun kylkeä. Metsän keskelle ilmaantui heinäinen niitty, sen halki koikkui nuori hirvi.

Niityn jäätyä taakse metsä alkoi hetkiseksi uudelleen, mutta jo puolen kilometrin päästä oikealle ilmestyi talo pihoineen ja ulkorakennuksineen. Talon alakerrassa oli kauppa, yläkerran avoimissa ikkunoissa liehuivat kukkaverhot ja pelakuunlehdet. Oven päälle oli naulattu vanerinen, sinisellä maalilla töherretty kyltti, jossa luki KYLÄKAUPPA. Ikkunat oli peitetty tarjousmainoksin. Pihan sivuilla seissoivat maassa tiilikasa, lannoitesäkit, monta kierrosta mustaa muoviputkea ja huonossa maalissa oleva käsin pumpattava bensiinisäillö.

Käännyin pihaan, pysäytin oven eteen ja kävin ostamassa nuorelta punaposkiselta tytöltä pullollisen keltaista limonadia ja pätkän luonnonsuolilenkkiä. Menin autolleni, nojasin takapuoltani konepeltiin ja söin. Katselin verkkaista pihapiiriä enkä pitänyt kiirettä.

Kauppias itse, olemuksesta päätellen, tuli rappusille ja käveli ulkovarastolle. Hänen perässään kulki mies musta kypärä päässään. En ollut nähnyt heitä sisällä kaupassa, kait olivat sisätiloissa. Kauppias haki varastosta suurehkon laatikon ja antoi sen miehelle. Tämä kantoi laatikon mopon tarakalle, köytti kiinni, nousi selkään, polkaisi, heilautti kättään kauppiaalle ja samalla minulle, ja lähti ajamaan. Kauppias nosti kättä perään, samoin minä. Join pullon tyhjäksi ja kävin pistämässä sen koriin ulkovaraston oven viereen.

Nousin autoon ja jatkoin matkaa. Mopo oli menossa samaan suuntaan kuin minä, ohitin sen sopivalla suoralla. Kun olin vierellä, mies katsoi minua ja hymyili. Hymyilin takaisin, ja heilautimme taas käsiämme. Peilistä näin miehen jäävän taakse, mopon vaappuvan epävarmoissa käsissä. Kuopat rynkyttivät autoa. Hiljensin vauhtia entisestään.

Mäntyvaltainen metsä vaihtui kuusikoksi. Suuret, synkänvihreät puut reunustivat tietä niin tarkkaan, ettei niiden takaa nähnyt mitään. Kuljin kuin vuorten välisessä laaksossa. Aurinko jäi korkeimpien latvojen taakse, välisi vuoroin esillä, vuoroin piilossa, ja katosi sitten kokonaan. Tie tuntui kapenevan samalla kun taivaan viiru etuylhäällä kutistui.

Kevyen liikenteen pengerviiva katosi. Ajoin öljysoraa pitkin, oikean puolen renkaat liki kuivassa maantienojassa. Mutkat lisääntyivät ja jouduin hidastamaan vauhtia. Kuuma öljysora irtosi tiestä ja rapisi auton pohjapeltiin. Vähitellen, miltei huomaamatta, keskiviiva hiipui pois ja maantien pinta muuttui soraksi. Sadeveden kaivamat kuopat rynkyttivät autoa. Hiljensin vauhtia entisestään.

Tiheään metsään ilmestyi aukko, talon piha. Päärakennus oli palanut, pelkkä tiilipiippu seisoi yksinäisen näköisenä mustiksi hiiltyneiden hirrenjäännösten keskellä. Ulkorakennus näytti ehjältä aitanoven kissanluukkua myöten.

Käännyin pihaan liki umpeen ruohottunutta tietä pitkin. Ajoin varoen peläten heinän peitossa mahdollisesti piileviä korkeita kiviä. Peruutin auton pihakoivun alle ja nitkuttelin sen keulan kohti tietä valmiiksi lähtöön. Nousin ulos.

Aurinko kuumensi pihaa. Pääskyset lentelivät ulkorakennuksen ympärillä jan pujahtivat vauhdilla pesilleen räystäslaudan alle. Västäräkki istui ulkorakennuksen rappusilla keikuttelemassa pyrstöään. Pyyhin hikeä otsaltani. Minua janotti taas.

Pihan reunassa, ulkorakennuksen päässä, oli kaivo. Kävelin sen luokse. Kaivon kansi oli paikoillaan, ehjänä, vaikkakin tikuille lahonneena. Avasin varovaisesti luukun, nostin sen pystyyn. Kaivossa oli vain yksi rengas vanhan kiveyksen päällä. Ympäriladottua kiveystä näkyi puolisen metriä. Sitten alkoi vesi, jonka pinta heijasti taivaan neliön.

Hain autosta pahvisen kahvikupin, auoin sen kupeesta korvat esiin ja asetuin kannelle makaamaan. Yletyin saamaan kuppini puolilleen vettä. Haistelin sitä, maistoin. Vesi oli kirkasta ja kylmää. Join kuppini tyhjäksi ja nostin neljä kertaa lisää.

Maantieltä kuului moottorin ääntä. Joku muukin oli liikkeellä kuin minä, ajattelin, ennen kuin muistin tulijan. Istahdin kaivon kannelle ja odotin, ja kuusten välistä työntyi näkyviin mopo.





lauantai 5. lokakuuta 2024

SATUJA JA SALAISUUTTA

Luettu:

 

120. Metsämäki H & Pelkki P.: SATUMAA

250 s. Gummerus 1997

En tiennyt, että Unto Mononen on säveltänyt M. A. Nummiselle mm. laulun Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa. Uunoksi syntynyt säveltäjäjä oli surullisen tangon urho, joka sävelsi juodakseen ja ampui itsensä 38-vuotiaana. Eikä mies unhoon painu.



121. Soinne Lauri: SATUJA

253 s. Wsoy 1976 3.p

Sointeen teoksessa Varjojen linnan prinssit (Kirja, 1918), on enin ja parhain osa tämän teoksen kertomuksista. Toki luin muutkin ihan mielenkiinnolla. Ei Soinne kyllä Anni Swanille pärjää.




122. Tarasti Eero: PROFESSORI AMFORASIN SALAISUUS §§

438 s. Yliopistopaino 1995

Määrittelemätön katastrofi on tuhonnut Euroopan. Americanassa eletään matriarkaalisessa maailmassa. Kummasti siellä tosin miehet ovat joka paikassa vallalla. Teos pyörii semiotiikan ja Wagnerin Parcifal-oopperan ympärillä. Lopun matka Suomeen on jotenkin irrallaan muusta sisällöstä. Takapajulaksi(?) vajonneessa maassa prof. Amforasin salaisuus selviää. Sopu valtaa seurueen ja kissakin loikkaa karkureissultaan Siirin syliin. Tekijä käyttää kauaa ja paljoa-sanoja, joista putoaa arvioinnista heti puoli pykälää. Jaa, mikä salaisuus? Ei aavistustakaan.


****************

Kävimme Varkaudessa. Mukaan tarttui kaikenlaista, tietenkin erilaisista käytetyn tavaran kaupoista.


Alastalo 2:  25.  Ja Juha kävi kahvilla. 

Matkalle valmis 11

  Matkalle valmis 11 Salissa pappi oli nostanut juhlasalin etuosaan, näyttämön eteen, pienen pöydän. Sen päälle hän oli levittänyt ...