MV 34
Istuimme pakopaikassamme. Lamppujemme valokeilat kulkivat pitkin kopin karkearakenteisia seiniä, valaisivat ohimennen meidän helpotuksemme, meidän hymymme. Olimme hiljaa, sammutimme valot. Odotimme.
- Missä he viipyvät, Akseli ja pojat, vapaapalokunta, poliisi, pappi ja kanttori? Matti ihmetteli.
- Pappi on meidän puolellamme, sanoin, ja selvitin, mitä kirkkomatkallani oli tapahtunut. Kerroin myös, että olin saanut aseen Jeesuksen käteen, siltä osin juttu oli järjestyksessä.
- Toivottavasti sakki ei saa lääkäriä kiinni ja tapa häntä vahingossa, sanoin.
- Ei saa. Lääkäri on juonikas mies.
Menin alas tarkistamaan tilannetta. Liiterin ovella käsi laskeutui olalleni. Miltei huusin, lääkäri oli yllättänyt minut täysin.
- Miksi teit noin, olisin voinut kirkaista ja pian takaa-ajajat olisivat paikalla.
- Sori vaan, en mahtanut itselleni mitään, tulit niin sopivasti nenäni eteen.
- Miten pakomatka sujui?
- Hyvin, juoksin sata metriä, menin kahden kiven väliin ja kiskoin sammalia verhoksi. Makasin hiljaa ja kuuntelin, kuinka miehet painuivat ohi, katosivat toisilleen huudellen jonnekin suolle päin.
- Leikimme pienenä paljon suolla, nyt luulevat, että meillä on piilo sielläkin. Pian tulevat takaisin.
- Niin tulevat, ainakin täällä luulevat teillä piilon olevan. Haluatko edelleen pitää piilonne minulta salassa?
- Itsesi parhaaksi, kyllä.
- Itsesi parhaaksi. Karmeimpia syitä maailmassa.
- Mutta kerrankin totta, usko tai älä usko. Mene seurantalolle takaisin, sano Marjalle terveisiä.
- No minä menen. Pidä huoli itsestäsi. Ja Matti itsestään.
- Samoin. Jutellaan enemmän kun taas tavataan.
Hän lähti pitäen valokeilaa pienellään. Oikeastaan mieheen olisi ollut hyvä tutustua paremmin. Seurasin katseellani hänen kulkuaan, kohotin kättäni hänelle ja kiitin avusta, vaikka ei hän sitä voinut nähdä. Lämmin ajatukseni saattoi häntä synkkään metsään niin kauan kuin valoa näkyi, ja kauemminkin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti