MV 30

 

MV 30

Yö oli musta ja pimeä. Käännyin heti liiteristä poistuessani vasemmalle, varoin aitan rappukiveä, hapuilin nurkalle ja pyörähdin sen taakse. Löysin pihlajan rungon käteeni ja otin siitä suunnan portille. Suuret pystyssä seisovat kivipaadet olivat paikoillaan, rautakuulat yhä kruunuinaan.

Yritin lähteä pihasta toista kautta, mutta tiheä pusikko alkoi miltei heti siitä, missä ennen oli ollut maantie. Vilautin valoa ja huomasin, ettei tuosta ole viisasta lähteä. Palasin kiviaidalle ja lähdin kulkemaan tulojälkiäni, valaisin aina tietä muutaman kymmenen metrin matkan ja kävelin sen, valaisin uudelleen ja kävelin taas. Saavuin rotkoihin ja tasangoille, laaksoihin, soille, jokien rannoille, vuorille, erämaihin. Muistin vielä monen paikan nimen, tuo kivi oli ollut Matterholm, tuo aho Sahara, kuo puro Niili, tuo suuri kuusi epämaantieteellisesti Helvetin kuusi. Kävelin kahdessakymmenessä minuutissa lapsuuteni halki ja pysähdyin kuuntelemaan, sillä edessä risahti. Valokeila pyyhkäisi ohitseni, palasi takaisin ja läiskähti kasvoihini.

- Se on Lasse! Akseli huusi.

- Perkele perään, yllytti kanttori.

Loppujono keikahti juoksuun, käännyin, sytytin omankin lamppuni ja annoin jalkojeni kulkea.

- Otetaan kiinni! Akseli huusi, ja perästä kuului myöntyviä huutoja ja mustaa murinaa.

En uskaltanut poiketa polulta, joten juoksin suoraan eteenpäin. Kuulin Jaakon ja Taunon askelet pian melko läheltä, pojat olivat paremmassa kunnossa kuin muut takaa-ajajat. Juoksin, kohotin vauhtini äärimmilleen, hypin kiviltä, lensin kuusenjuurten yli – ja aloin saada eroa poikiin, kun juuri, kun luulin paasseeni lopullisesti eroon heistä, huomasin erehtyneeni.

Poliisi seisoi edessä polulla, ja takaani huudettiin hänelle moniäänisesti: - Tapa se!

Poliisi oli jätetty juuri tuohon kohtaan ottamaan vastaan Mattia tai minua, ajattelin. Ketä vain, joka oli karussa muilta. Mutta he eivät ottaneet huomioon, että tunsin tämän metsän paremmin kuin yksikään toisista. Poliisin lamppu paloi, ja kädessä näin patukan valmiina iskemään minut tajuttomaksi. – Lain nimessä seis, hän huusi ja levitti kätensä.

En edes hiljentänyt vauhtiani. Juuri siinä oli nimittäin kalteva kivi, jolta oli loistava ponnistaa. Kun kohosin ilmaan, poliisin kasvoille levisi ällistyksen ilme. Tähtäsin potkun patukkakäteen, kenkä osui ranteen seutuville ja pamppu lensi kauas näkymättömiin. Poliisi kiljahti kivusta ja koetti vielä lyödä minua taskulampullaan, mutta olin jo ohittanut hänet ilmassa. Kun jalkani kosketti maata, kompastuin seuraavaan juureen ja kierähdin nurin pehmeälle sammalelle, kimposin jaloilleni, jatkoin juoksua kääntäen kulkua vähitellen kohti seurantaloa, juosten kuin eläin, eikä kestänyt kauan ennen kuin tulin kärrytielle ja jatkoin sitä eteenpäin hengästyneenä, voimatta seisahtua. Pojat kuuluivat yhä olevan perässäni, kun syöksyin seurantalon pihaan ja vaudilla portaille.

- Menee sisään, kuulin Taunon äänen, joten hyppäsinkin rapuilta alas ja painuin nurkan taakse.

- Kiertää talon! Jaakko huusi.

- Mene Jaakko perään, minä kierrän vastaan, Tauno läähätti.

Seisoin talon takana tietämättä mitä tehdä. Talon takana levisi entinen pelto, liian aukea piiloutumiseen. Sekunnin ajateltuani tartuin tikkaisiin ja aloin kiivetä, ja jo ennen kuin ehdin katon reunalle, valot välisivät alapuolellani. Pojat antoivat valokeilojensa kulkea pitkin taka-aukeaa, ennen kuin siirsivät lamppunsa valaisemaan tikapuita. Ehdin juuri vetää jalkani suojaan, konttasin ylös märkää kattoa ja kirjoilin itsekseni, olin juossut vapaaehtoisesti suoraan loukkuun.

Kuulin, kuinka muutkin takaa-ajajat saapuivat paikalle.

- Taisi mennä vinttiin, sanoi Tauno.

- Tehän naulasitte vintin kiinni, huohotti Akseli.

- Sitten on katolla, keksi Jaakko.

- Kiivetkää pojat katsomaan, komensi Akseli.

Seisoin katolla ja pidin savupiipusta kiinni. Kuuntelin, kuinka pojat tulivat ryminällä paikalle. Kääntelin päätäni pimeässä, mietin mitä tekisin. Kun valot ja veljekset ilmestyivät näkyville, tartuin piipusta kiinni ja ponnistauduin sen päälle. Painauduin siihen kontilleni niin tiiviisti kuin suinkin kykenin ja olin onnellinen, että pellit oli pantu kiinni. Pojat tulivat katolle, valaisivat luukkua ja huusivat, että luukku oli edelleen kiinni naulattu.

– Tarkistakaa katto, piipun taus ja valaiskaa rännit, Akseli huusi.

- Minä kierrän tarkistamassa, ettei retku roiku jossain katon reunalla, poliisi kuului ilmoittavan ja kiitin onneani, etten ollut ripustautunut päätyyn sormistani roikkumaan,

Pojat tulivat katon harjalle ja valaisivat siinä ympäriinsä. Paneuduin entistä tiiviimmäksi, ja koska katto oli liukas, pojat pysyivät vaakatasossa eivätkä katsoneet korkealle. Jaakko kävi varoen könyämässä piippuni ympäri ja Tauno tarkisti samoin katon toisen, keittiön piipun.

- Ei täällä ketään ole! Tauno huusi, ja Jaakko huusi myöskin, ja Akseli käski pojat alas. Niin istuin yksikseni nokisen piipun päällä ja pesin kasvojani, sillä oli alkanut sataa.