MV 29

 

MV 29

Peräännyin vähän taaksepäin ja hakeuduin kopeloimalla entiselle mielipaikalleni, pihan puolella kasvavan paksurunkoisen koivun taakse. Ennen kottaraiset olivat tässä yläpuolellani raataneet keväisin pesänteossa, kesäisin ruokkineet poikasiaan ja myöhemmin lähteneet uutusta lentoharjoituksiin ja peräti pois, jättäneet minut odottamaan talvea, joka en milloinkaan oppinut sietämään.

Juuri tässä olin kovin usein pienenä seissyt, kun kaksitoista kapulaa olivat odottaneet laudan päässä ja etsijä liikkunut nurkalta toiselle. Olin seissyt, kunnes olin sopivaan aikaan rynnännyt esille, polkaissut palikat korkealle ilmaan ja juossut takaisin piiloon, pelastettujen huutojen saattelemana. Tai sitten olin ollut piilossa meidän salapaikassamme, antanut sieltä ohjeita Kallelle tai Matille, joskus Marjalle, tai ehkä olin itse saanut ohjeita toisilta ja rynnännyt paikalle kuin tuuli, minä, suuri pelastaja, virttyneessä verryttelypuvussa, flanellipaidassa jonka kyynärpäässä oli reikä, ja tennistossuissa, joista toisessa oli nauhan tilalla paperinaru. Olin rakastanut sitä elämää ja rakastin sitä vielä muistoinakin, mutta kaikki tuo oli nyt ohi, nyt oli yön, ukkosen, tulipalojen ja lähdön aika.

Lähdin liikkeelle, kävelin pihan poikki ja nauroin alkavalle sateelle. Saavuin ovelle jonka haka oli auki, ja menin sisään. Tyhjäkin halkoliiteri tuoksuu halkoliiterille. Kuljin ratisevien tikkujen ja tuohenpalasten yli liiterin nurkkaan, nousin ylös aukolle, pujottauduin siitä aitan puolelle ja yli poikkiparruja myöten. Seisoin sokkona saunan vintin edessä ja huusin hiljaisella äänellä: - Matti, Lasse täällä, huusin niin hiljaa, että tuskin itsekään kuulin.

- Tulithan sinä, Matti vastasi minulle ja kuulin, miten lautainen ovi kääntyi narahtavilla saranoillaan auki.

Kuljin sahajauhojen yli ja pujottauduin luukusta sisälle. Istahdin ovensuuhun, ojensin käden ja hapuilin Matin hartian käteeni.

- Hyvä tavata sinua taas, sanoin.

- Samoin, hän vastasi.

- Tulin varmistamaan, että olet täällä, sanoin.

Olimme hetken hiljaa, sitte hän kysyi, mitä Marjalle kuuluu, - Marja voi hyvin, vastasin. – Entä Kalle? - Entisellään.

- Tulee kiire, Matti arveli.

- Voi olla, mutta me osaamme asiat hoitaa, vastasin.

- Tietenkin, hän sanoi.

- Minun pitää ehkä hakea paketti, ajattelin ääneen.

- Voisi olla parasta, vaikka kyllä Marja tietää, että sitä tarvitaan.

- Ehkä hän hätääntyy, ellei minua näy, ei hän tiedä, missä minä olen. Tai tietää, mutta ei ole varma.

- Totta, parempi kun lähdet heti.

- Minä lähden, sanoin. Ole varuillasi, voin olla, että kun me tulemme, meillä on kiire.

- Vihellä, kun tulet, anna merkki.

- Jos minun pitää tulla hiljaa, minä vain tulen, älä pelästy. Ei kukaan muu tänne osaa. Vai luuletko, että kerron kidutettuna?

Nauroimme molemmat, hän toivotti minulle hyvää matkaa, minä hänelle rauhaisaa odotusta, ja niin minä lähdin.