MV 20

 

MV 20

- Heranen aika, Marja sanoi. - Onko tuo Kalle? Ihan on samassa paikassa.

- No ei taatusti, vastustin. – Kalle on alhaalla, eikä ihan kiipeämiskunnossa.

- Mutta ei juhlaväestä ollut kukaan hukassa, kun me lähdimme tänne.

- On niitä muitakin ihmisiä olemassa.

- Täällä? Tuskin.

- Vaikkapa poliisi, tai kauppias. Mennään katsomaan. Kyllä sinä täkäläiset tunnet.

Kävelimme miehen luo ja käänsin hänet selälleen. Marja valaisi lampulla kasvoja. – Poliisi on, hän totesi.

- Eikä suinkaan hengetön vaan umpihumalassa, lisäsin.

- Me olimme täällä puoli tuntia sitten.

- Kyllä siinä ajassa valmiiksi humalainen kerkeää sammumaan.

- Mutta miksi tuossa makaa?

. Taisi tulla myöhässä häihin. Ei ihan osunut.

Otin poliisin taskusta esiin pistävän pullon käteeni. - Pullo oli samanlainen kuin hääseuran pullot, sanoin.

- Ei täällä kylällä toisenlaisia ole olemassakaan.

- No, annetaanko maata täällä vai lasketaanko narulla alas?

- Maatkoon tuossa, ei miehestä paljon iloa ole toisille juhlapaikalla.

- Ehkä Akseli haluaa hänet tutkimaan Kallen kuolemaa, ehdotin.

- Ei halua tuota miestä, eikä varsinkaan tuossa kunnossa. Akseli ei arvosta poliisia muuten kuin pontikantekijänä.

Me jätimme poliisin paikalleen, mutta koska meillä oli nyt hyvä tilaisuus ja patja saatavilla, käänsin poliisin sivuun, laskin housuni polviin ja rupesin patjalle selälleni. Marja nosti hamettaan ja tuli päälle istumaan. Ratsastelimme reippaasti, eikä poliisi piitannut mitään, ennen kuin housuja nostaessani satuin postaisemaan häntä.

- Älä perkele, mies ärjäisi.

Marja käänsi lampun valon minun kasvoilleni.

- Muistatko poliisi tämän näköisen miehen?

- En ole koskaan nähnytkään, poliisi sanoi.

- En minäkään tuota, minä sanoin.

- Mutta tämä nainen on kyllä morsian, poliisi tunnisti.

- Minä hyvinkin, Marja myönsi. - Et tullut häihin vaikka kutsuttiin.

- Paskat Akseli tarkoitti, että tulisin. Mutta otan osaa juhliin. Varastin keittiöstä pontikkaa vaikka parempaa minulla on kotona. Kun tein Akselille, pistin kirkkaimmat itselleni. Kellarin rappusilta näin, että rajumyrsky nousee, ja siinä rappusilla on myrskyllä paha olla joten nousin tänne. Otin muutaman ryypyn ja kun kuulin kolinaa näyttelin sammunutta tuossa mahallani.

- Tirkistelit meidän naintiamme, kirosin.

- Enkä tirkistellyt, valo oli lampusta suljettu. Tiesin tietysti, mitä tapahtuu. Oli niin kova natina.

- Paskat vanha painimatto mitään natise, Marja arveli.

- No niin kuin kuvallisesti. Kyllä oli paha maata mahallaan, kun rupesi seisomaan, kjäh heh.

Sitten poliisi kohottautui kysyvän näköisesti ja ihmetteli:

. Että Kalleko murhattu, kuulinko niin?

- Niin Akseli väittää, minä myönsin.

- Kuka lie murhaaja, vai onko tietoa?

- Mattia epäilevät, löytyi ruumiin luota. Melkein suljetun huoneen tapaus, paitsi että huone ei ollut lukossa eikä tekijä hukassa.

- Onko todisteita? Onko tekijä tunnustanut?

- Ei myönnä eikä kiellä, Marja kertoi. -- Todisteista en tiedä sanoa, lienevätkö pätevät. Mutta siinä Matti istui paikalla ja Kalle oli turvallaan hengiltä.

- Selvältä tuntuu, poliisi arveli. - Voin pidättää miehen, kun satun joskus paikalle.

- Etkö tule heti? Ihmettelin.

- Pääsin hittolainen viinan makuun, minä jään tänne ryyppäämään. Tulkaa aamulla hakemaan, tai illalla, tai miten vaan. Sopiiko?

- Älä kuseksi sahajauhoihin, Marja varoitteli – Rupeaa haisemaan.

- Käyn katolla lirimässä, kyllä sade siitä korjaa. Kunnon klosetti, kourut ja kaikki.

- Putoat pimeässä, huolehtin.

- Vanha juoppo, ei minulle mitään tapahdu. Kaksi pulloa on vielä sahajauhoissa.

- Hyvää yötä sitten, Marja toivotti.

- Terve mieheen, minäkin sanoin.

Poliisi otti kunnon huikat ja tarjosi meillekin. Kuuntelimme hetken hiljaa. Sade oli tauonnut. Menimme katolle, suljimme luukun ja jätimme poliisin pimeään. Laskeuduimme varovasti räystäälle ja siitä alas. Akselia ei näkynyt. Marja heilutteli lamppuaan, kunnes löysi paketin. Sen ruskea voimapaperikuori oli revennyt ja raosta pilkotti toisenlainen pahvi. Marja nosti paketin syliinsä ja lähdimme kiertämään sisälle

- Paras kertoa heti Akselille poliisista, Marja sanoi.

- Totta kait, muuten luulee, että naiskentelimme, kun näin kauan viivyimme, myönsin.

Kun tulimme rappusille, ulkovalo välähti loistamaan ja seurantalon ikkunat kirkastuivat, ja heti samassa sisältä alkoi kuulua soitto ja lapikkaiden jyske.